Joulumetto2007

[toimeve]

Joulumetto

Siinä se köllöttää. Porkkana ja sipulipetillä. Joulumetto. Sai arvoisensa kohtelun lophun saakka. Kunnioituksesta hyvvään riistaruokhan ja ennenakaikkia kunnioituksesta mettän meille suomhin antimhin.

Herkullinen tuoksu levisi kolmen tunnin ajan uunista. Mievolla lämmöllä ja rakkauella kypsyen. Hittaasti mutta varmasti. Homenokkaa ei muuten saakhan nautinnollishen syömäkunthon.

Vuosikausia se lenteli Uuttuaavan reunamia. Asusteli mettäsaarekheissa suurten jänkien keskellä. Selvisi vuosikausia monista elämänsä haasteista: sitä ei saanhet pienpevot, riutat jäivät iliman.

Tulipalopakkaset eivät mettien suurta riistalintua säikäyttänhet. Iloitteli keväthangilla ja ensimmäisillä pälävillä kymmenien, ellei satojen, koppeloitten kans.

Syksyset jahtimiehet turhaan pyytivät. Se oli heille liian ovela. Liian kokenu mettästäjille ja heän koirillensa. Lensi puut läpi haukkuvilta, juoksi seisovien lintukoirien eessä. Jallitti kuus-nolla kaikki.

Oli oman reviirinsä kuningas, Iso-Musta.

Kaunhina syksysenä aamuna 2007 se oli reviirinsä laitamilla hakkuuaukolla, komian taimikon laiassa. Nuorempi musta metto oli jo muutamia kertoja haastanu sen kevväisin koppeloitten kans. Nuoremmilhen vielä pärjäs, ei ennään noppeuella eikä voimilhan, vaan kokemukselhan.

Niin, se nuorempi musta metto käyskenteli samalla kummulla, siinä komian taimikon laialla. Homenokka ajatteli vähän pörhistellä nuoremmalhen, näyttää vähän kuka hallittee näitä kairanlaitamia.

Nuorempi hyppäs kuitenki yhtäkkiä lenthon ja häipy aukon yli, kohti mettäkaistalheja, jotka oli jätetty suojaksi monelle, niin lentävälle kuin maitte liikkuvallekki.

Ei ollu vanhalla homenokalla enhän kuulo eikä näkö parhaimmilhan. Vaisto kerto kylläki, että kaikki ei ollu ihan kohilhan. Jäi kuitenki paikoilhen latvakasan laithan.

Kuunteli. Katteli.

Koira.

- "...mistä tuo tuohon ilimaantu..?", se mietti. Karkiakarvanen saksanseisoja, oranssi liivi päällä. "Herkkänä vielä, perkele", mietti metto. No, tuotaki olen jallittanu monena vuona, hyvä koira se on, mutta ei ole niin hyvä ollu, että isäntänsä olis ampumahollille päässy.

- "...pääsipä lähelle, uskalla tästä liikahtaa vielä...missähän sen isäntä on...?".

Iso-Musta nosti äkkiä kaulansa, oksan rapsahus tai joku muu tänne kuulumaton ääni oli herkistäny sen vanahat aistit. "...joko noutaja tuli minullekki...", se ehti miettiä ennenku päätti luottaa vaistoihinsa.

Mettästyskoira painahti samalla hieman alaspäin, noin se teki aina kun lintu liikahti. Näin tämän syrjäsilimällä, Riitun tapa toimia.

Samassa näin kun metto pomppas risukasan takkaa lenthon, katos ison juuren taka ja tuli liki samantien näkösille sieltä.

Pam. Ei lentäny kauas.

Ville Oskari ei ehtiny ampua, sai kylläki haulikon olalle, mutta kokemus oli minun puolella tässä asiassa. Aivan niinku komialla homenokalla, näitten mettien kuninkhalla, oli ollu kokemus puolelhan monia monia vuosia.

Sen aika vain oli nyt ohi. Iso-Musta tiesi hypäteshän kommeille isoille siivilhen, että oli aika jättää nämä kairat. Minä taas tiesin haulikon lentäessä olalle ja ottaessa metton piipun taka, että met olemma Ville Oskarin kans tehenhet jottain oikein.

Mettä oli antamassa meille.

Ja nyt: siinä se köllöttää. Porkkana ja sipulipetillä. Joulumetto.

Hyvää Joulun seutua Sinulle ja läheisillesi ja kaikkea hyvää Uudelle Vuodelle.

Veijo, pojat ja Laura



Edited By toimeve on 1198499945