Alkukesän ajatusta...
Toukokuinen ilta alkoi hämärtyä pikkuhiljaa. Kello kävi kymmentä. Päivä oli ollut sateinen, ja pisaroiden ropinaa ikkunoita vasten oli riittänyt vielä iltatunneillekin. Kyllä nyt luonnon kelpaisi terhennellä tässä virvoittavassa tilassa, antaa silmujen puhjeta ja työntää ruohonkortta talven jäljiltä harmaasta maasta. Jokohan nekin nousisivat maasta ne tulppaanit, joiden sipulit hän raskain sydämin oli syksyllä mullan ja hiekan syliin kaivanut? Kun ne saisivat vielä vähän aurinkoa ja lämpöä tämän sateen perään, ne nousisivat varmasti. Muuttaisivat kukinnoiksi sen energian, ne viimeiset voiman rippeet joita hänen käsistään sipuleihin oli tarttunut.
Pitäisi lähteä käymään siellä, maalla, katsomassa mitä torpalle talven jäljiltä kuului. Vieläkö se ottaisi hänet avosylin vastaan, hoivaisi ehjäksi talven tuiskuissa ja pimeydessä rähjäiseksi menneen? Niin se oli jo parina kesänä tehnyt. Pistänyt ensin katsomaan mennyttä silmiin, tunnustamaan väsymyksen tilan ja armahtanut sitten.
Se oli merkillinen tunne. Se heräsi jossain mielen sopukoissa jo iltapäivällä, voimistui illan tullen ja otti koko mielentilan haltuunsa saunaa lämmittäessä. Alkukesän kuulas ilta tyyntyi. Askeleita saattoi ottaa jo vähän rauhallisemmin, kiire hellitti ja samalla mieli sai aikaa ajatella. Sydänalassa tuntui outo paino. Ikään kuin menneen talven koko raskas painolasti olisi yhtäkkiä vierähtänyt jostain sisältä suoraan sydämen syrjälle kiven lailla. Samalla tutun maiseman kauneus ja verkkainen olemus herätti monenlaisia mielikuvia. Asfalttiin tottunut silmä poimi ympäriltä viehättäviä yksityiskohtia: tuossa tuttu koivu saunan kulmalla, tuossa ikivanha syreeni. Parhaat päivänsä nähnyt punainen emalisankko odotti kukkia koristeekseen. Pellolla, kivikumpareella jotkut kärryjentapaiset. Nyt ne näkyivät vielä, mutta jo heinäkuussa ne olisivat peittyneet niittynurmeen eivätkä näkyisi tuvan ikkunasta enää. Niiden olemassaolon unohti joka kesä.
Silmä poimi kauniita seikkoja, mutta sydänalassa paino tuntui aina vain raskaammalta. Sen olemusta ei oikein osannut tulkita, mutta hengittämisen se teki selvästi vaikeaksi.
Saunan eteisessä, vaatteita riisuessa oli jo pakko huokailla. Silmäkulmiin pakkautui omituinen tunne, niitä painoi jokin.
Kesäkuun ensi päivinä, ensimmäistä kertaa talven jälkeen, kesäpaikan saunan lämmössä, väsymys ja mennyt talvi purkautui lopulta kyynelinä poskille. Saunan armollinen hämärä ja lämpäreinä leijuva usvan tapainen kätkivät nuo kyyneleet. Hän istui ylimmällä lauteella polvet nostettuina eteensä ja kiersi kätensä polvien ympäri, kuin pitäen itseään hyvänä. Kyyneliä riitti pitkäksi toviksi. Nyt liikkeelle lähtivät nekin tunteet, joille hän ei talven pimeydessä ollut uskaltanut antaa lupaa. Kyllä, väsyneitä tässä taas ollaan, ihan niin kuin aina ennenkin talven jälkeen. Viimeisetkin voimat se meinasi taas viedä, mutta niinpähän tässä vielä hengissä ollaan, kuin uhallakin.
Hartiat lakkasivat pikkuhiljaa tärähtelemästä nyyhkytysten tahtiin, pää jaksoi nousta pystyyn. Kädet tarttuivat pehmeään pesusieneen, kastoivat sen veteen ja lisäsivät siihen laventelin tuoksuista saippuaa, pesivät hitain liikkein vartalosta kyyneleet ja muut menneen talven merkit, kaikessa rauhassa, kaari kerrallaan. Toinen käsi sipaisi välillä saunan höyryistä ikkunaa, silmät tapasivat tutun maiseman, jonka äärien rajoilla muu maailma lakkasi olemasta. Kasvojen kireys suli, hymyntapainenkin jaksoi taas nousta poskien kulmille. Silmiin syttyi kesäinen tuike.
Saunan lämmöstä astui ulos hiljaiseen iltaan uudesti syntynyt nainen, täynnä uutta voimaa ja iloa olemassaolosta. Sitä naista ei saanut palelemaan edes viilenevä tuulenvire. Tukka valui vettä pitkin selkää, ympärille sitaistu pyyhe kätki kananlihalle nousseen ihon, mutta sen sisällä, sisikunnassa asui uusi lämpö. Menneet haaveet ja kaatuneet unelmat eivät painaneet mieltä enää. Ne oli pesty pois, useammalla tavalla kuin yhdellä. Hän tajusi olevansa vapaa. Vapaa ihan eri tavalla kuin moneen vuoteen.
Tuvan lämmössä saunapuhdas iho kuivui. Hän nautiskeli iltakahvia ja vilkaisi ohimennen lämpömittaria ikkunassa. Katos vaan, siellähän on lämmintä vieläkin melkein viidentoista asteen verran! Tuuli oli tyyntynyt kokonaan, kesäinen ilta näytti parasta puoltaan. Pitäisiköhän tässä vielä ei kai sentään viitsisikö sitä
Herännyt ajatus vei nopeasti voiton muista mielen harhailuista. Märkä pyyhe lennähti kuivumaan kamarin oven päälle, vaatteet päälle, tuosta kypärä ja pyörän avaimet mukaan. Päättäväiset askeleet suuntautuivat aitan kulmalle, missä yksi vapauden uusi elementti odotti emäntäänsä. Moottori hyrähti käyntiin pelkällä hipaisulla, aivan kuin se olisi tiennyt odottaa tätä myöhäisen illan pientä maisemareissua.
Syrjäisen maalaiskylän vanhoilla asfalttiteillä ei tähän aikaan liikkunut juuri ketään. Kyläkauppias puuhasteli jotain kauppansa pihalla, heilautti kättään hänen ajaessaan hitaasti ohi. Pienen punaisen mummonmökin vanha täti kurkisti ikkunastaan, pelargonioiden lomasta. Taisi kättään heilauttaa hänkin.
Tässä kesäillan rauhassa ei ollut mitään tarvetta pitää kiirettä. Totta puhuen moottorin ääni, niin tasainen kuin se olikin, tuntui jo loukkaukselta muuten niin hiljaisessa illassa tätä yöhön rauhoittuvaa maisemaa kohtaan. Antakaa anteeksi, linnut ja muutkin metsäneläjät - minä tässä vaan, hetken verran, kyllä tässä minäkin nukkumaan jo kohta...
Kerrankin saattoi katsella ympärilleen oikein kunnolla, kiinnittää huomionsa pieniin yksityiskohtiin jotka yleensä jäivät sitä vaille. Huumaavat kesän tuoksut kulkeutuivat nenään kypärän avoimesta visiiristä. Multa, ruoho. Maalaistalojen kohdalla siihen sekoittui aidon maaseudun ominaisia sävyjä.
Aurinko alkoi laskea maiseman yhdelle äärirajalle. Se värjäsi maailman punertavan sävyillä, hyväili metsänreunoja kuin hyvästiksi ennen yötä
Pitäisi lähteä käymään siellä, maalla, katsomassa mitä torpalle talven jäljiltä kuului. Vieläkö se ottaisi hänet avosylin vastaan, hoivaisi ehjäksi talven tuiskuissa ja pimeydessä rähjäiseksi menneen? Niin se oli jo parina kesänä tehnyt. Pistänyt ensin katsomaan mennyttä silmiin, tunnustamaan väsymyksen tilan ja armahtanut sitten.
Se oli merkillinen tunne. Se heräsi jossain mielen sopukoissa jo iltapäivällä, voimistui illan tullen ja otti koko mielentilan haltuunsa saunaa lämmittäessä. Alkukesän kuulas ilta tyyntyi. Askeleita saattoi ottaa jo vähän rauhallisemmin, kiire hellitti ja samalla mieli sai aikaa ajatella. Sydänalassa tuntui outo paino. Ikään kuin menneen talven koko raskas painolasti olisi yhtäkkiä vierähtänyt jostain sisältä suoraan sydämen syrjälle kiven lailla. Samalla tutun maiseman kauneus ja verkkainen olemus herätti monenlaisia mielikuvia. Asfalttiin tottunut silmä poimi ympäriltä viehättäviä yksityiskohtia: tuossa tuttu koivu saunan kulmalla, tuossa ikivanha syreeni. Parhaat päivänsä nähnyt punainen emalisankko odotti kukkia koristeekseen. Pellolla, kivikumpareella jotkut kärryjentapaiset. Nyt ne näkyivät vielä, mutta jo heinäkuussa ne olisivat peittyneet niittynurmeen eivätkä näkyisi tuvan ikkunasta enää. Niiden olemassaolon unohti joka kesä.
Silmä poimi kauniita seikkoja, mutta sydänalassa paino tuntui aina vain raskaammalta. Sen olemusta ei oikein osannut tulkita, mutta hengittämisen se teki selvästi vaikeaksi.
Saunan eteisessä, vaatteita riisuessa oli jo pakko huokailla. Silmäkulmiin pakkautui omituinen tunne, niitä painoi jokin.
Kesäkuun ensi päivinä, ensimmäistä kertaa talven jälkeen, kesäpaikan saunan lämmössä, väsymys ja mennyt talvi purkautui lopulta kyynelinä poskille. Saunan armollinen hämärä ja lämpäreinä leijuva usvan tapainen kätkivät nuo kyyneleet. Hän istui ylimmällä lauteella polvet nostettuina eteensä ja kiersi kätensä polvien ympäri, kuin pitäen itseään hyvänä. Kyyneliä riitti pitkäksi toviksi. Nyt liikkeelle lähtivät nekin tunteet, joille hän ei talven pimeydessä ollut uskaltanut antaa lupaa. Kyllä, väsyneitä tässä taas ollaan, ihan niin kuin aina ennenkin talven jälkeen. Viimeisetkin voimat se meinasi taas viedä, mutta niinpähän tässä vielä hengissä ollaan, kuin uhallakin.
Hartiat lakkasivat pikkuhiljaa tärähtelemästä nyyhkytysten tahtiin, pää jaksoi nousta pystyyn. Kädet tarttuivat pehmeään pesusieneen, kastoivat sen veteen ja lisäsivät siihen laventelin tuoksuista saippuaa, pesivät hitain liikkein vartalosta kyyneleet ja muut menneen talven merkit, kaikessa rauhassa, kaari kerrallaan. Toinen käsi sipaisi välillä saunan höyryistä ikkunaa, silmät tapasivat tutun maiseman, jonka äärien rajoilla muu maailma lakkasi olemasta. Kasvojen kireys suli, hymyntapainenkin jaksoi taas nousta poskien kulmille. Silmiin syttyi kesäinen tuike.
Saunan lämmöstä astui ulos hiljaiseen iltaan uudesti syntynyt nainen, täynnä uutta voimaa ja iloa olemassaolosta. Sitä naista ei saanut palelemaan edes viilenevä tuulenvire. Tukka valui vettä pitkin selkää, ympärille sitaistu pyyhe kätki kananlihalle nousseen ihon, mutta sen sisällä, sisikunnassa asui uusi lämpö. Menneet haaveet ja kaatuneet unelmat eivät painaneet mieltä enää. Ne oli pesty pois, useammalla tavalla kuin yhdellä. Hän tajusi olevansa vapaa. Vapaa ihan eri tavalla kuin moneen vuoteen.
Tuvan lämmössä saunapuhdas iho kuivui. Hän nautiskeli iltakahvia ja vilkaisi ohimennen lämpömittaria ikkunassa. Katos vaan, siellähän on lämmintä vieläkin melkein viidentoista asteen verran! Tuuli oli tyyntynyt kokonaan, kesäinen ilta näytti parasta puoltaan. Pitäisiköhän tässä vielä ei kai sentään viitsisikö sitä
Herännyt ajatus vei nopeasti voiton muista mielen harhailuista. Märkä pyyhe lennähti kuivumaan kamarin oven päälle, vaatteet päälle, tuosta kypärä ja pyörän avaimet mukaan. Päättäväiset askeleet suuntautuivat aitan kulmalle, missä yksi vapauden uusi elementti odotti emäntäänsä. Moottori hyrähti käyntiin pelkällä hipaisulla, aivan kuin se olisi tiennyt odottaa tätä myöhäisen illan pientä maisemareissua.
Syrjäisen maalaiskylän vanhoilla asfalttiteillä ei tähän aikaan liikkunut juuri ketään. Kyläkauppias puuhasteli jotain kauppansa pihalla, heilautti kättään hänen ajaessaan hitaasti ohi. Pienen punaisen mummonmökin vanha täti kurkisti ikkunastaan, pelargonioiden lomasta. Taisi kättään heilauttaa hänkin.
Tässä kesäillan rauhassa ei ollut mitään tarvetta pitää kiirettä. Totta puhuen moottorin ääni, niin tasainen kuin se olikin, tuntui jo loukkaukselta muuten niin hiljaisessa illassa tätä yöhön rauhoittuvaa maisemaa kohtaan. Antakaa anteeksi, linnut ja muutkin metsäneläjät - minä tässä vaan, hetken verran, kyllä tässä minäkin nukkumaan jo kohta...
Kerrankin saattoi katsella ympärilleen oikein kunnolla, kiinnittää huomionsa pieniin yksityiskohtiin jotka yleensä jäivät sitä vaille. Huumaavat kesän tuoksut kulkeutuivat nenään kypärän avoimesta visiiristä. Multa, ruoho. Maalaistalojen kohdalla siihen sekoittui aidon maaseudun ominaisia sävyjä.
Aurinko alkoi laskea maiseman yhdelle äärirajalle. Se värjäsi maailman punertavan sävyillä, hyväili metsänreunoja kuin hyvästiksi ennen yötä