Lähetetty: 23 Elo 2005, 11:15
"Kyllä kusisivat nämä nykyajan bomberit ym. housuihinsa, jos joutuisivat
elämään 70-luvun alun. Silloin pistettiin IC:t ja Jawat navetanvintille ja
otettiin alle uudet CB Hondat ja RD Jammut. Siinä mylläkässä kuoli ukkoa
kuin pipoa. Tuli "vähän" yllätyksenä nuo tehon lisäykset tuolla sorateillä.
Eikä kypäröistä ja nopeusrajoituksista ollut tuolloin tietoakaan alanmiesten
keskuudessa. Oli ne vaan kovia aikoja prkle! Tuli pöpelikkö tutuksi joka
jätkälle.
Kusisivat nämä nykyajan nahkaliiviukotkin housunsa pyykkikuntoon 70-luvun
alussa. Ei ollu nahkaliivejä millä herrastella, vaan piti leikata vanhasta
paskanajossa ja rankametässä käytetystä sarkatakista kerihtimillä hihat
vittuun ja maalata punamullalla selkään että "Vittujen kevät!" tai "Roisto".
Ja singoista ei oltu kuultukkaan. Nyrkeillä piti pärjätä. Joskus hyvinä
aikoina saattoi saada hyppysiinsä koivuhalon. Mainekaan ei tullut kuten
manulle illallinen. Lehtiotsikoihin ei päässy kirveelläkään. Miestä piti
kaataa kuin heinää jos meinas että edes jotenkin noteerattaisiin! Poliisien
lahtaaminen hirvikiväärillä kotipihan lumihankeen oli arkipäivää. Ja
sittenkin pidettiin seinähulluna eikä koviksena. Oli ne vaan kovia aikoja
prkle! Tuli pöpilä tutuksi joka jätkälle.
Kusi roiskuisi myös nykyisiltä matkamotoristeilta 60...70-lukujen
taitteessa. Kun kuormasi akan, tuvantäydellisen kersoja, motin halkoja ja
anopin vanhan jaavan pukille niin korvat eivät aina siirtyilleet suupieliin.
Eikä ollut sivulaukkuja, tankki- ja muista laukkukotkotuksista
puhumattakaan. Tukkiköysi toimitti mustekalojen virkaa. Gore-texistä eivät
uneksineet edes tiedemiehet siihen aikaan. Mitästä helevettiä, kun
nahkakamppeetkin olivat ylellisyyttä! Jos oli oikein varoissaan saattoi
ostaa päähineeksi lentäjänlakki-tyylisen nahkakötöstyksen. Visiirin virkaa
toimitti pahvitötterö. Ja lähtöä ei arvottu ihmettelemällä viikkokausia että
sataako vai paistaako. Ärjänteeseen ja pakkaseen työnnyttiin vaikka kusi
olisi kaarelle jäätynyt! Stereoita ja muita lapsellisuuksia ei pyöristä
löytänyt koirienkaan kanssa! Jos halusi musiikkia saattoi henki huuruten
yrittää vihellellä eldankajärvenjäätä ajoviiman sekaan... Oli ne vaan kovia
aikoja prkle! Tuli raaja-amputaatio tutuksi joka jätkälle.
Tuskinpa välttyisivät kusenpidätysongelmilta crossi- ja endurokuskitkaan
70-luvun alkupuolella. Siihen aikaan kun pyörää käytettiin muuhunkin kuin
joutavointiin. Sunnuntai-iltana lähdettiin viikoksi töihin tiettömien
taipaleiden takana oleville tukkikämpille. Työmatka ei koostunut
monikaistaisista moottoriteistä tai rantabulevardeista vaan synkistä
kuusikoista, kivilouhikoista ja rimpisoista. Parhaillaan saattoi saada
ajettavakseen kärrytienpätkän. Jousituksesta ei sen ajan pyörissä voinut
juuri puhua. Pyörä tuntui joko täryjyrältä tai vaihtoehtoisesti pystyyn
paskannetulta lapamadolta. Maavara pyörärievuissa oli olematon. Matalinkin
kanto kääntyi pyörän alla juurikkaaseen ja öljypohjan jääminen kivelle oli
pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Myöskään teho-painosuhde ei kehuja
kestänyt; jyrkimmät ylämäet tai muuten pahat paikat piti ylittää kantamalla
itse koko hemmetin hökötystä. Oli ne vaan kovia aikoja prkle! Tuli
selkävaivat tutuiksi joka jätkälle.
60-70 -luvun taite saisi myös nykyiset supermoto-, streetfighter- ja muut
grillinkulmakurvailijat erittämään virtsaa hallitsemattomasti. Ensinnäkään
ei edes ollut grillejä minkä kulmilla kurvailla. Jostain isommasta kylästä
tai kaupungista saattoi löytyä pahainen nakkikoppi. Porukka paisteli
makkaraa pontikkahuuruissaan kyläkaupan pihassa grillin virkaa toimittavassa
vanhan kaivonrenkaan sisällä hehkuvassa hiilloksessa. Asfalttia millä
suditella ei löytynyt edes kaikilta pääteiltä saati pienistä kyläpahasista.
Ja läheskään kaikilla sen ajan pyörillä kumi ei palanut kuin nuotioon
heitämällä. Eikä pyörien tuning-hiluilla, viritysosilla tai
teemamaalauksilla elvistelty. Pyöriä tunattiin kiinnittämällä irtoilevia
osia rautalankalla. Viritysosa oli kun paikallinen kyläseppä takoi uuden
männän rikkoutuneen tilalle. Pöpeliköissä ja kivikoissa kolhiintuneet ja
ruosteen raiskaamat pyörät eivät olleet muutenkaan mieltä ylentävää
katseltavaa. Ja kun joka jannulla oli lähes samanlainen pyörä
navetanvintillä tai mökkipahansa räystästipussa niin paskaisen naurunhan he
olisivat päästäneet jos joku olisi innostunut leikkimään kulkuvälineellään.
Pahimmassa tapauksessa mielipuoli olisi saanut sakin hivutuksen. Oli ne vaan
kovia aikoja prkle! Tuli itsetunnonkohotusongelmat tutuiksi joka jätkälle.
Myöskään nykyiset museopyörätyypit eivät pääsisi elämään 60-70 -luvun
taitetta kusettomin housuin. Pyörien museoimisesta ei oltu kuultukaan.
Niillähän piti ajaa. Ei niitä oltu tehty homehtumaan lasikaapeissa tai
pumpulissa. Niin vanhaa pyörää ei ollutkaan että olisi ollut varaa jättää
kulkupeli pelkästään ihmeteltäväksi. Jos jollain oli puolikaan tuntia
ylimääräistä aikaa päivässä ei mieleen tullut pyörän hinkkaaminen tai
kiillottelu vaan elintärkeä tulppien kunnon tarkastus tai ilman pumppaaminen
vuotavaan takakumiin. Kun pyörä ei lopulta pysynyt kasassa enää
rautalangallakaan meni se kierrätykseen; renkaat otettiin maitokärryyn ja
loppu raato heitettiin navetantauslepikkoon. Ei kenelläkään ollut aikaa tai
varoja alkaa ihmettelemään värikarttoja tai tilailemaan harvinaisia osia
rapakon takaa. Oli ne vaan kovia aikoja prkle! Tuli käyttöaste-käsitys
tutuksi joka jätkälle.
Kyllähän 70-luvun alussa joka ainoalta nykyään motoristiksi itseään
nimittävältä kusi valuisi kinttuja pitkin virtanaan ja pääsisipä vielä paska
housuihin palan painikkeeksi! Silloin moottoripyörät olivat alitehoisia
louskuja maastoon nähden ja hengenvaarallisen ylitehoisia ominaisuuksiinsa
nähden. Ylihintaansa nähden ne olivat halpoja paskoja. Pyörien
ajo-ominaisuudet, laatu, varaosien saatavuus, huollettavuus, luotettavuus,
varustelu ja viimeistely olivat perseestä. Pyörät olivat rumia hökötyksiä,
ällöttävän värisiä ja niiden valmistukseen oli käytetty outoja ja
luotaantyöntäviä materiaaleja. Tekniset ratkaisut olivat järjettömiä! Niillä
ajaminen oli jokapäiväistä työtä. Se oli tuskallista, hankalaa,
vastenmielistä, halveksittua ja hengenvaarallista touhua. Kuljettajalta
vaadittiin huippumekaanikon taitoja, mielikuvitusta, kovaa henkistä ja
fyysistä kuntoa, eskimon kylmänkestävyyttä, tappajan luontoa ja teräksisiä
hermoja. Lisäksi hänen tuli olla järjiltään ja hyvän itsetuhovietin omaava.
Oli ne vaan kovia aikoja prkle! Tuli elämän maku tutuksi joka jätkälle."
elämään 70-luvun alun. Silloin pistettiin IC:t ja Jawat navetanvintille ja
otettiin alle uudet CB Hondat ja RD Jammut. Siinä mylläkässä kuoli ukkoa
kuin pipoa. Tuli "vähän" yllätyksenä nuo tehon lisäykset tuolla sorateillä.
Eikä kypäröistä ja nopeusrajoituksista ollut tuolloin tietoakaan alanmiesten
keskuudessa. Oli ne vaan kovia aikoja prkle! Tuli pöpelikkö tutuksi joka
jätkälle.
Kusisivat nämä nykyajan nahkaliiviukotkin housunsa pyykkikuntoon 70-luvun
alussa. Ei ollu nahkaliivejä millä herrastella, vaan piti leikata vanhasta
paskanajossa ja rankametässä käytetystä sarkatakista kerihtimillä hihat
vittuun ja maalata punamullalla selkään että "Vittujen kevät!" tai "Roisto".
Ja singoista ei oltu kuultukkaan. Nyrkeillä piti pärjätä. Joskus hyvinä
aikoina saattoi saada hyppysiinsä koivuhalon. Mainekaan ei tullut kuten
manulle illallinen. Lehtiotsikoihin ei päässy kirveelläkään. Miestä piti
kaataa kuin heinää jos meinas että edes jotenkin noteerattaisiin! Poliisien
lahtaaminen hirvikiväärillä kotipihan lumihankeen oli arkipäivää. Ja
sittenkin pidettiin seinähulluna eikä koviksena. Oli ne vaan kovia aikoja
prkle! Tuli pöpilä tutuksi joka jätkälle.
Kusi roiskuisi myös nykyisiltä matkamotoristeilta 60...70-lukujen
taitteessa. Kun kuormasi akan, tuvantäydellisen kersoja, motin halkoja ja
anopin vanhan jaavan pukille niin korvat eivät aina siirtyilleet suupieliin.
Eikä ollut sivulaukkuja, tankki- ja muista laukkukotkotuksista
puhumattakaan. Tukkiköysi toimitti mustekalojen virkaa. Gore-texistä eivät
uneksineet edes tiedemiehet siihen aikaan. Mitästä helevettiä, kun
nahkakamppeetkin olivat ylellisyyttä! Jos oli oikein varoissaan saattoi
ostaa päähineeksi lentäjänlakki-tyylisen nahkakötöstyksen. Visiirin virkaa
toimitti pahvitötterö. Ja lähtöä ei arvottu ihmettelemällä viikkokausia että
sataako vai paistaako. Ärjänteeseen ja pakkaseen työnnyttiin vaikka kusi
olisi kaarelle jäätynyt! Stereoita ja muita lapsellisuuksia ei pyöristä
löytänyt koirienkaan kanssa! Jos halusi musiikkia saattoi henki huuruten
yrittää vihellellä eldankajärvenjäätä ajoviiman sekaan... Oli ne vaan kovia
aikoja prkle! Tuli raaja-amputaatio tutuksi joka jätkälle.
Tuskinpa välttyisivät kusenpidätysongelmilta crossi- ja endurokuskitkaan
70-luvun alkupuolella. Siihen aikaan kun pyörää käytettiin muuhunkin kuin
joutavointiin. Sunnuntai-iltana lähdettiin viikoksi töihin tiettömien
taipaleiden takana oleville tukkikämpille. Työmatka ei koostunut
monikaistaisista moottoriteistä tai rantabulevardeista vaan synkistä
kuusikoista, kivilouhikoista ja rimpisoista. Parhaillaan saattoi saada
ajettavakseen kärrytienpätkän. Jousituksesta ei sen ajan pyörissä voinut
juuri puhua. Pyörä tuntui joko täryjyrältä tai vaihtoehtoisesti pystyyn
paskannetulta lapamadolta. Maavara pyörärievuissa oli olematon. Matalinkin
kanto kääntyi pyörän alla juurikkaaseen ja öljypohjan jääminen kivelle oli
pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Myöskään teho-painosuhde ei kehuja
kestänyt; jyrkimmät ylämäet tai muuten pahat paikat piti ylittää kantamalla
itse koko hemmetin hökötystä. Oli ne vaan kovia aikoja prkle! Tuli
selkävaivat tutuiksi joka jätkälle.
60-70 -luvun taite saisi myös nykyiset supermoto-, streetfighter- ja muut
grillinkulmakurvailijat erittämään virtsaa hallitsemattomasti. Ensinnäkään
ei edes ollut grillejä minkä kulmilla kurvailla. Jostain isommasta kylästä
tai kaupungista saattoi löytyä pahainen nakkikoppi. Porukka paisteli
makkaraa pontikkahuuruissaan kyläkaupan pihassa grillin virkaa toimittavassa
vanhan kaivonrenkaan sisällä hehkuvassa hiilloksessa. Asfalttia millä
suditella ei löytynyt edes kaikilta pääteiltä saati pienistä kyläpahasista.
Ja läheskään kaikilla sen ajan pyörillä kumi ei palanut kuin nuotioon
heitämällä. Eikä pyörien tuning-hiluilla, viritysosilla tai
teemamaalauksilla elvistelty. Pyöriä tunattiin kiinnittämällä irtoilevia
osia rautalankalla. Viritysosa oli kun paikallinen kyläseppä takoi uuden
männän rikkoutuneen tilalle. Pöpeliköissä ja kivikoissa kolhiintuneet ja
ruosteen raiskaamat pyörät eivät olleet muutenkaan mieltä ylentävää
katseltavaa. Ja kun joka jannulla oli lähes samanlainen pyörä
navetanvintillä tai mökkipahansa räystästipussa niin paskaisen naurunhan he
olisivat päästäneet jos joku olisi innostunut leikkimään kulkuvälineellään.
Pahimmassa tapauksessa mielipuoli olisi saanut sakin hivutuksen. Oli ne vaan
kovia aikoja prkle! Tuli itsetunnonkohotusongelmat tutuiksi joka jätkälle.
Myöskään nykyiset museopyörätyypit eivät pääsisi elämään 60-70 -luvun
taitetta kusettomin housuin. Pyörien museoimisesta ei oltu kuultukaan.
Niillähän piti ajaa. Ei niitä oltu tehty homehtumaan lasikaapeissa tai
pumpulissa. Niin vanhaa pyörää ei ollutkaan että olisi ollut varaa jättää
kulkupeli pelkästään ihmeteltäväksi. Jos jollain oli puolikaan tuntia
ylimääräistä aikaa päivässä ei mieleen tullut pyörän hinkkaaminen tai
kiillottelu vaan elintärkeä tulppien kunnon tarkastus tai ilman pumppaaminen
vuotavaan takakumiin. Kun pyörä ei lopulta pysynyt kasassa enää
rautalangallakaan meni se kierrätykseen; renkaat otettiin maitokärryyn ja
loppu raato heitettiin navetantauslepikkoon. Ei kenelläkään ollut aikaa tai
varoja alkaa ihmettelemään värikarttoja tai tilailemaan harvinaisia osia
rapakon takaa. Oli ne vaan kovia aikoja prkle! Tuli käyttöaste-käsitys
tutuksi joka jätkälle.
Kyllähän 70-luvun alussa joka ainoalta nykyään motoristiksi itseään
nimittävältä kusi valuisi kinttuja pitkin virtanaan ja pääsisipä vielä paska
housuihin palan painikkeeksi! Silloin moottoripyörät olivat alitehoisia
louskuja maastoon nähden ja hengenvaarallisen ylitehoisia ominaisuuksiinsa
nähden. Ylihintaansa nähden ne olivat halpoja paskoja. Pyörien
ajo-ominaisuudet, laatu, varaosien saatavuus, huollettavuus, luotettavuus,
varustelu ja viimeistely olivat perseestä. Pyörät olivat rumia hökötyksiä,
ällöttävän värisiä ja niiden valmistukseen oli käytetty outoja ja
luotaantyöntäviä materiaaleja. Tekniset ratkaisut olivat järjettömiä! Niillä
ajaminen oli jokapäiväistä työtä. Se oli tuskallista, hankalaa,
vastenmielistä, halveksittua ja hengenvaarallista touhua. Kuljettajalta
vaadittiin huippumekaanikon taitoja, mielikuvitusta, kovaa henkistä ja
fyysistä kuntoa, eskimon kylmänkestävyyttä, tappajan luontoa ja teräksisiä
hermoja. Lisäksi hänen tuli olla järjiltään ja hyvän itsetuhovietin omaava.
Oli ne vaan kovia aikoja prkle! Tuli elämän maku tutuksi joka jätkälle."
