Tämä on kertomus Norjan reissusta, jonka suoritimme minä ja entinen tyttöystäväni (nykyinen vaimoni) 2 päällä K5 mallin busalla matkaten.
En ole mikään kirjailija, joten kertomuksessani voi olla kirjoitusvirheitä tai muuten vain virheellistä tietoa, enkä ota minkäänlaista vastuuta tietojen paikkansapitävyydestä
Matkaa oli suunniteltu koko talvi lukemalla ahkerasti matkakertomuksia netistä ja tutkailemalla karttaa. Erityisesti Matti Grönroosin Norja-Faq oli hyödyllistä luettavaa matkaa suunnitellessa.
Matka suoritettiin heinäkuussa 2012 ja matkan pituudeksi tuli reilut 5600 kilometriä ja kestoksi 14 päivää, joka sisälsi myös matkat kotimaassa, vaikka Lapissa suoritetuista sekalaisista ajoista ei tässä jutussa sen enempiä kerrotakaan.
Matkapäiväkirja alkaa ylitettyämme valtakunnan rajan Ruotsin kuningaskunnan puolelle ja loppuu siihen kun parisen viikkoa myöhemmin saavuimme jälleen kotomaan kamaralle.
Kuljettu reitti oli suunnilleen seuraava:
Tornio-Haaparanta-Sunsvall
Sundsvall-Torsby
Torsby-Oslo-Hjartdalen
Hjartdalen-Preikestolen
Preikestolen-Odda
Odda-Bergen
Bergen-Földe-Loen
Loen-Geiranger-Åndalsnes
Åndalsnes-Åsen
Åsen-Grong-Heilhornet
Heilhornet-Trofors-Hattfjelldalen
Hattfjelldalen-Storuman-Gällivare-Pajala-Kolari
Linkki googlekarttaan (mikäli toimii).
1. Päivä
Suomessa ajelua ja sukulaisten luona kyläilyä. Tästä päivästä ei ole juuri kerrottavaa.
2. Päivä
Valtakunnan raja ylitettiin Torniosta ja ensimmäinen pysähdys tapahtui Haaparannassa, jossa soittelimme muutamia puheluita ja selailimme nettiä, kun vielä pääsi Suomen verkossa surffaamaan.
Nyt oltiin sitten ulkomailla ja edessämme olisi melkoinen kiertoajelu Ruotsin ja Norjan läpi takaisin Suomeen. Rovaniemen Lapin kumista busaan laitettiin uudet M8 kumit, niin eteen kuin taaksekin. Matkalla ei siten tarvitsisi huolehtia rengaiden kulutuspinnan loppumisesta, joten siltä osin olimme levollisin mielin liikkeellä.
Haaparannasta jatkoimme matkaa E4 tietä pitkin kohti etelää. Busa hyrisi allamme tyytyväisenä ja ilma oli aurinkoinen ja kaunis tehden matkastamme perin mieluisaa. Kilometri kilometrin jälkeen maiseman vilistäessä ohitsemme matkasimme leveää valtatietä kuin bikerileffoissa ikään. Tämä oli vallan mukava aloitus Skandinavian turneellemme. Tankkaus ja kaffet Luleåssa ja seuraavaksi Skellefteå, jossa nautimme jälleen kahvia kera minijätskien. Matkaan sanoi busa, vaikka meillä ahteri huutelikin jo lievää vastalausetta.
Pysähdys Umeåssa, tarkoituksena saada ruokaa naamariin. Parkkipaikan löytäminen oli pieni haaste ruuhkaisesta ja helteisestä kaupungista, mutta viimein löysimme paikan, jossa oli muitakin mopoja parkissa siististi nurtsilla. Mopo parkkiin ja ruokapaikkamme Ronyas restaurant olikin siinä ihan nurkilla.
Päivän määränpäähän, Snibbens leirintäalueelle oli matkaa vajaa parisataa kilometriä, joten ehtisimme sinne hyvin ennen sulkemisaikaa. Lipuessamme matkaan kaupungin läpi, keräsimme paikallisten pikkupoikien huomion ja saimme useita hyväksyviä katseita osaksemme. Pojat nostivat peukkua ja näyttivät käsimerkein, että kaasuta setä kaasuta ja mikäs siinä, jo vain se minulle kävi.
Ennen leirintäaluetta alueella oli tietyö ja paikkaa etsiessämme vanha pariskunta neuvoi meitä menemään leirintäalueelle erästä sivupolkua pitkin. Polulla oli puomi, jota hieman vierastimme, mutta se ei ollut lukossa ja koska meitä oli neuvottu menemään tästä, uskalsimme rohkeasti avata puomin ja ajaa sisään. Tulimme leirintäalueelle sisään takakautta ja vastaanottoa piti sen takia hetkisen etsiä. Vastaanoton hemmo oli hieman närkästynyt saapumistyylistämme, mutta raha puhui ja saimme mökin yösijaksi itsellemme.
Snibbens Campingin mökki oli pieni ja vaatimaton, mutta hinta oli edullinen vain noin 300 Ruotsin kruunua.
Yhteenvetona päivästä voidaan todeta, että tie oli pitkä ja suora (kuin Oulu-Turku rantatie), eikä tien varrella ollut juuri mitään katseltavaa. Kyytiläinen pitikin puolet matkasta silmiään kiinni penkillä torkkuen ja kuunteli samalla puhelimesta musiikkia Kossin spark plugien kautta.
Kyläsepän tekemät helibarsit oli kyllä ehdottomat, ilman niitä matka olisi ollut 2-päällä ajamiseen tottumattomille hennoille käsilleni lähes kidutusta. Voisin jopa harkita busaan vieläkin korkeampaa tankoa, sillä alle 100km/h vauhdissa matkanteko kävi vielä käsille.
Ruotsin teillä näyttäisi olevan käytäntönä ajaa reilua ylinopeutta, joten mitäpä sitä meidänkään hyvää käytäntöä pilaamaan. Teillä joilla rajoitus oli 110 km/h vetelivät kaikki surutta menemään 130km/h vauhtia, eikä se ketään näyttänyt kiinnostavan. Samassa letkassa ajoi poliisiauto ja joku kriminalvärdenin auto ihan samaa ylinopeutta kuin muutkin, on Ruotsissa siis ainakin jotain toisin.
Iltasella kävimme suihkussa ja nakkasimme naamariimme respasta ostamiamme Sibulla purkkinakkeja. Nakit oli valmiiksi keitettyjä ja savustettuja ja jotenkin epäilyttäviä, mutta kyllä ne syötäviä kuitenkin oli.
Ranteita särki hieman ja ahteri kiitteli matkasta, joten olimme valmiita petiin. Hyvää yötä.
3. Päivä
Herätys tapahtui noin puoli yhdeksältä Ruotsin paikallista aikaa. Aamu valkeni puolipilvisenä ja lämpimänä, sopiva ajokeli lienee tulossa. Leirintäalue sijaitsi kauniin järven rannalla, sitä ei illalla väsyneenä pantu merkille.
Yö sujui pienessä mökissä hyvin ja olisimme aamupalan jälkeen valmiita tien päälle. Eilinen pitkä siirtymä tuntui yhä ranteissa pienenä särkynä, mutta se ei tulisi haittaamaan matkantekoa. Pakattuamme kamat busan selkään matka jatkui kohti Sundsvallia. Tarkoituksenamme olisi keretä vielä tänään Norjan puolelle.
Sundsvallissa nopea tankkaus ja aamukaffet ääntä kohden ja suuntasimme taas etelään E4-tietä pitkin. Satakunta kilometriä ajettuamme käännyimme Söderhamnista länteen E50 tielle. Tässä vaiheessa keli oli muuttunut helteiseksi ja oli pakko pysähtyä nauttimaan virvokkeita sekä vähentämään hieman vaatetusta.
Tauolla ihailimme Ruotsalaista taidetta, jossa kekseliäästi oli hävittäjä istutettu tolpan nokkaan. Taisivat vain Ruotsalaiset epähuomiossa unohtaa lentäjän koneen hyttiin.
Söderhamnista jatkoimme pikkuteitä pitkin länteen tavoitteena Mora, jossa meidän olisi tarkoitus pysähdyä murkinoimaan, mutta Furudalissa meidän oli kuitenkin pakko antautua. Ei jaksettu aja enää pidemmälle nälän kurniessa suolistossa ja vaatien täytettä sisäänsä.
Ruokapaikka löytyi nopeasti Orebakarnin ravintolasta, joka sijaitsi ihan päätientien varressa. Paikka oli siisti ja motoristien suosiossa päätellen siitä, että useita pyöriä oli parkissa ravintelin edustalla ja siihen muiden prätkien joukkoon mekin löimme busamme parkkiin. Parkkipaikka oli sopivasti ihan pöytien vieressa ja sehän oli motoristille mieleen.
Paikasta löytyi ilmainen wlan-yhteys, joten saimme nyt yhteyden sivistykseen ja varsinkin kanssamatkustajani viihtyi päästessään selailemaan hänelle niin tärkeää faceböökkiä. Saimme myös tarkistettua Norjan parin seuraavan päivän säätilan ja se näyttikin ihan hyvältä.
Matkamme jatkui Moraan, jossa suoritimme nyt vain pikaisen tankkauksen. Morasta jatkoimme pitkin E45 tietä Stölletin pikkukylään. Taivaanranta etelän suunnassa näytti uhkaavan tummalta ja saattoimme pian jopa haistaa lähenevän sateen. Oli aika etsiä leiripaikkaa ensi yöksi, joka löytyikin helposti ihan päätien varresta. Täältä emme kuitenkaan löytäneet vapaata tilaa, joten jatkoimme matkaamme eteenpäin. Seuraavan kylän leirintäalueella oli myös kaikki mökit varattuina. Olisi siellä toki ollut meille telttapaikka tarjolla, mutta sadepisaroiden jo putoillessa taivaalta katsoimme parhaaksi jatkaa mökin tai hotellin etsintää.
Suuntasimme Törsbyyn ja hieman ennen kylää taivas sitten repesi kastellen meidät kunnollla ja motivaatio majapaikan etsimiseen vain kasvoi. Lähin hotelli oli kiinni, ja saimme todeta ettei meillä tärpännyt tälläkään kertaa. Toisessa hotellissa oli vapaata, mutta huone olisi maksanut reilusti yli 1000 kruunua henkilöltä ja päätimme etsiä edullisempaa majapaikkaa. Hotellista kuitenkin löysimme Torsbyn kylän esitteitä, joista huomasimme Torsbyn retkeilymajan mainoksen. Soitto retkeilymajaan tuotti tulosta ja saimme majoituksen hintaan 300 kruunua yö, ei todellakaan ollut pahan hintainen.
Mainoksessa ei ollut paikan osoitetta, joten sen löytäminen oli haasteellista tässä meille tuntemattomassa paikassa. Aikamme ohikulkijoilta paikkaa kyseltyämme, paikalle sattui ulkomaalainen pariskunta, joka tiesi missä retkeilymaja sijaitsi ja he lähtivät mielellään näyttämään meille mistä sen löytäisimme. Paikan pitäjä soitteli peräämme ja hänelle kerroimme olevamme tulossa, joskin hieman viivästyneenä. Vihdoin saavuimme majapaikkaan, jossa ystävällisen oloinen rouva jo portailla meitä varttoikin.
Torsby Vandrarhem oli entinen vanha koulurakennus, jossa oli tarjolla kahden hengen huoneita tai yhteinen majoitus isossa luokkahuoneessa. Valitsimme luokkahuoneen, jossa oli seitsemän kerrossänkyä, siis yhteensä 14 petipaikkaa. Tuuriksemme ketään muita ei ollut majoittunut huoneeseen ja saimme sen käyttöömme yksin itsellemme.
Kyytiläinen on ammatiltaan opettaja, joten tämä yöpaikka tuntui hänestä vallan kotoisalta.
Tänne kävi maksuksi vain käteinen raha, eikä meillä tietenkään ollut yhtään kruunuja mukanamme. Majapaikkaa emännöivä nainen kuitenkin luotti meihin ja pyysi käymään aamulla pankkiautomaatilla ja tuomaan sitten rahat hänelle. Mikäli hän ei sattuisi olemaan paikalla, voisimme pudottaa rahat kirjekuoressa talon postilaatikkoon ja näin myös aamulla teimme. Todella hyvää palvelua, kiitos siitä.
Ilta oli kostean kuuma, mutta onneksi luokkahuoneen ison ikkunan sai auki ja saimme kaivattua viilennystä. Emme päässeet tavoitteeseemme, eli Norjaan tänään, mutta olimme silti tyytyväisiä päivän matkaan. Kömmimme petiin ja uni tuli nopeasti sateen ropinan laulaessa tuutulaulua väsyneille matkalaisille.
4. Päivä
Aamulla herättiin puoli seitsemältä, vaikka kellot oli asetettu herättämään vasta yhdeksältä. Jotenkin uni vain otti ja loppui aikaisemmin.
Kyytiläiseni lähti keittiöön juomaan vettä ja keittiön lavuaarissa asustellut isokokoinen hämähäkki piti huolen siitä, että viimeisetkin unet karisivat nopeasti hänen silmistään. Toinen inhottavan näköinen olento roikkui suihkun ovessa, josta se ovea avatessa putosi lattialle äänekkäästi kopsahtaen. Oli tässä koulussa siis muutakin elämää kuin me kaksi satunnaista kulkijaa.
Suihkutilat olivat tilavat ja olipa täällä myös tv-huone, jonka televisio tosin antoi tylysti viestin no signal, joten emme saaneet siitä katsottua viimeisiä säätietoja. Onneksi huomasimme kysyä nettiä ja saimmekin salasanan talon langattomaan verkkoon, josta katselimme etelä-Norjan säätietoja, jotka vaikuttivat varsin lupaavilta.
Sadetta jatkui koko aamupäivän, mutta koska meillä oli tarkoituksena päästä Preikestoleniin vielä seuraavana päivänä, puoleltapäivin oli jo pakko pamauttaa busa käyntiin ja kaasuttaa sateseen. Nokka otettiin kohti Norjaa tietä nro. 239 pitkin ja reilun 30 km päästä saavuimme vihdoin Norjaan. Valtakunnan rajan ylitystä tuskin huomasi, oikeastaan tiesi tulleensa Norjaan vain siitä, että tien kunto huononi huomattavasti.
Kongsvingerin kylässä pidettiin tankkaushetki ja juotiin pystykahvit kera muffinsien. Ei jääty sen enempää ihailemaan kylää, vaan jatkoimme jälleen matkaa. Tihkusade jatkui ja välilllä yltyi ihan kunnon sateeksi tehden ajamisesta hieman epämukavaa.
Matka jatkui kohti Osloa ja pian saavuimme maksulliselle tielle, jossa maksu perittiin automaattisesti. Hyväksi onneksemme moottoripyöriltä ei peritty maksua, kerrankin meitä onnisti. Painelimme pitkin moottoritietä Osloon, jonka useat tietyöt aiheuttivat meille hankaluuksia löytää oikealle tielle jatkaaksemme eteenpäin. Aikansa seikkailtuamme löysimme vihdoin oikealle baanalle ja matkaa voitiin taas jatkaa suunnitellusti.
Ajoimme kaatosateessa Kongsbergiin menevää tietä, jonka tunneleissa huvittelin kaasuttelemalla ja Mr Yoshimura tarjosi miehekkäät kaiut tunneleiden kiviseinistä. Se tuntui jotenkin perverssillä tavalla hyvältä ja toi edes hetkeksi jotakin lohtua sateeseen.
Toppen nimisessä paikassa pysähdyimme tauolle ja vedimme Kebun lihaa ahnaasti naamariin, olikin jo hyvä aika pysähtyä hieman lepäämään ennenkuin jälleen jatkoimme matkaa kohti länttä.
Tässä vaiheessa illan ollessa jo pitkällä, vanhat rukan ajohousuni rupesivat päästämään vettä läpi juuri strategisesta paikasta, eikä Richan takkikaan ihan täysin vedenpitävältä enää tuntunut. Olo alkoi olla sen verran märkä ja epämukava, että teki mieli jo pysähtyä yöpuulle.
Tarkoituksenamme oli päästä tänään Dalenin leirintäalueelle, mutta jäimme yöksi paljon ennen sitä Hjartdaleniin. Tienvarressa oli kyltti: Skogheim hytter/camping ja pysähdyimme kysymään löytyisikö sieltä meille vapaata yösijaa. Mökki maksoi 400Nkr/yö, joka ei Norjassa liene paha hinta ollenkaan. Täällä kuitenkaan ei käynyt maksuksi visa-kortti, eikä meillä ollut kuin 200 Nkr käteistä rahaa mukana. Mökkikylää pitävä ystävällinen rouvashenkilö kuitenkin antoi meille mökin puoleen hintaan, joten pääsimme sittenkin majoittumaan siihen yöksi. Hän kertoi olevansa itsekin motoristi ja saattoi asiaan vaikuttaa sekin, että olimme niin surkean näköisiä märissä vaatteissamme.
Majoitus oli tyypillinen pieni mökkerö, mutta se kelpasi meille vallan mainiosti. Saimme vermeet kuiviksi ja kaivattua lepoa, jotta aamulla jaksettiin jatkaa matkaa hyvillä mielin. Paikasta löytyi myös vapaa langaton verkko, joka toi mukavan lisän palveluihin.
Huomasimme täällä kuinka kekseliäitä Norjalaiset ovat, sillä vessan oven aukeamista oli avitettu kätevästi leikkaamalla siihen pytyn muotoisen loven.
Norjan säätiedotus lupaili aurinkoista keliä Stavagerin suunnalle, joten toiveissa oli päästä vielä seuraavana päivänä kipuamaan Preikestolenille, joka oli yksi matkamme pääkohteista. Menimme aikaisin nukkumaan, sillä aamulla olisi aikainen matkaan lähtö ja meillä olisi paljon nähtävää mikäli kelit sen meille sallisivat.
Kuuden aikaan aamulla kello piippaili herätyksen merkiksi. Nousimme reippaasti, vaikka vielä hieman väsyttikin ja löimme kamat pikaisesti kasaan, luovutimme mökin ja nousimme jälleen satulaan.
Keli oli kostea ja ilmassa oli pientä tihkusadetta, mutta säätiedotus lupali aurinkoista säätä tälle päivälle ja luotimme toiveikkaasti ennustukseen. Pian taivaanrannassa rupesi näkymään hieman sinistä taivasta luoden toivetta paremmasta kelistä iltapäivälle. Jonkin matkan päästä tie alkoi olla paikka paikoin kuiva ja ajettavuus parani huomattavasti.
Ennen Dalenin kylää oli jyrkkä ja mutkainen serpentiinitie, jonka mutkissa oli kosteutta luoden haastetta ajamiseen ja käyden ranteisiin jo ihan kohtalaisesti.
Tie Dalenista eteenpäin nousi jyrkästi pitkin vuorenseinää, oli mutkaa mutkan perään. Myös täällä oli varjoisissa mutkissa vielä kosteutta aiheuttaen pientä takarenkaan lipsumista, joten oli syytä ajaa varovasti.
Ylhäällä vuorilla maisemat olivat hienot, mutta mitään wau-efektiä ei niistä tullut. Siellä oli paikoin lunta tienvarsilla ja maisema muistutti lappia ja pohjois-Norjaa. Tuli melkein liiankin kotoisa olo.
Siirryttyämme 9-tielle oli tienpinta jo kuiva. Tie oli hyväkuntoinen ja siinä oli mutkia juuri busalle sopivasti, todella mahtava pätkä ajaa. Vallen-kylän jälkeen käännyimme pikkutielle, joka nousi jälleen jyrkästi ylös vuorille. Siellä oli useita laskettelukeskuksia ja alppikyliä, paikka lienee suosittu talviurheilukeskus.
Jälleen alas vuorilta mutkitellen vuorenrinteitä, pysähdys kahville jossain pikkukylässä. Oli aika vähentää vaatetusta, sillä alkoi olla lapin miehelle jo melkein liian kuuma auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta ja ilman lämpötila oli reilusti yli kahdenkymmenen.
Kahvilla oli nuori Ranskalainen motoristi, joka oli myös matkalla Preikestoleniin, jututimme häntä samalla kun nautimme hieman virvokkeita. Pian huoltoaseman eteen kurvasi kolme Norjalaista miestä kyykkypyörillään. He olivat pitkiä ja ruumiinrakenteeltaan isokokoisia ja pukeutuneena tiukkoihin kisanahkoihin olivat hieman koomisen näköisiä. Vilkaisu kavereiden pyörien suuntaan kertoi kuitenkin kyseessä olevan varsin vakavasti otettavia ajomiehiä, sillä renkaiden sivut olivat kuluneet aivan ruvelle kertoen heidän mutkavauhdin olevan kohdillaan. Täyteen lastiin kuormattu busa näytti kiinnostavan kavereita ja kohta yksi miehistä, joka ajoi tuliterällä kilokikserillä tuli jututtamaan meitä. Hän toivotti meille hyvää matkaa ja pian kolmikko kaasutti kumit savuten matkaansa kadoten hyvin nopeasti mutkaista tietä näkymättömiin.
Kylän jälkeen käännyimme länteen maksulliselle tielle kohti Sandnesia. Tiemaksu perittiin automaattisesti ja taas näytti tie olevan bikereille ilmainen. Olimme hyvin otettuja tästä meille jälleen suodusta etuudesta.
Tie nousi ylängölle jyrkästi mutkitellen. Ylänköajoa kesti hetken matkaa, jonka jälkeen laskeuduimme alas Hunnedalenin laaksoon. Tie kulki hyväkuntoisena pitkin tätä upeaa laaksoa ja oli juuri sopivan mutkainen moottoripyörällä ajettavaksi.
Maisemat alkoivat olla todella upeita ja pysähtelimme useissa paikoissa ottamaan kuvia muistoksi. Ottedalenista käännyimme kohti Höleä ja pian saavuimme lauttarantaan, josta pääsisimme vuonon ylitse pohjoiseen Preikestolenin puolelle. Nuori Ranskalainen motoristi ehti myös samalle lautalle ja myös hän oli pitänyt kovasti Hannedalenin tieosuudesta.
Lauttamatka maksoi 90 Nkr ja vuonon ylitys kesti vain arviolta vartin verran. Tie Preikestolenille oli vilkaasti liikennöity ja tieosuudella oli useita tunneleita. Tunneleissa kannattaa olla varovainen, koska useissa niistä oli kivenmurkuloita sisäänmenon tai ulostulon kohdalla sekä usein myös itse tunnelissa.
Käännyttyämme Preikestolenin tielle, jäi heti tien oikealle puolelle leirintäalue, mutta jatkoimme silti eteenpäin, sillä tietojemme mukaan tien päässä pitäisi myös olla retkeilykeskus johon olisi mahdollista majoittua.
Noin kolme kilometriä ennen Preikestolenin lähtöpaikkaa, tiellä seisoi huomioliiviin pukeutunut nainen ohjaten liikennettä ja pysäytellen autoja tienvarteen. Ilmeisesti paikka oli niin täynnä, ettei sinne enää mahtunut lisää autoja. Hetken jo mietin, miten ihmeessä saisin parkeerattua busan kapealle tienpientareelle, joka lisäksi vietti kovasti juuri seisontajalan puolelle. Onneksi liikenteenohjaaja oli meille armelias ja näytti meille merkkiä ajaa eteenpäin.
Vähän ennen reitin lähtöpaikkaa oli tien varteen jyrkän mutkan sisäpuolelle pysäköity useita moottoripyöriä. Paikka oli jyrkässä rinteessä ja maapohja pehmeän näköistä hiekkaa ja mieleeni hiipi epäilys, ettei paikka olisi turvallinen ainakaan raskaan busan parkkeeraamiseen.
Tien päässä oli retkeilykeskus ja hotelli, iso maksullinen parkkipaikka, sekä Preikestolenin polun lähtöpaikka. Pikaisesti suoritettu kysely osoitti, että täältä meille olisi löytynyt huone hintaan 1500 Nkr, mutta jätimme tämän hieman hintavan tarjouksen väliin ja palasimme takaisin aiemmin näkemäämme leirintäalueelle. Sieltä meille tarjottiin telttapaikkaa ihan kohtalaiseen 230 Nkr hintaan, joka toki kelpasi meille. Hintaan kuului telttapaikan lisäksi myös suihku, vessa, vaatteiden pesupaikka sekä kahvilan palvelut lisähinnasta. Vapaa langaton verkko oli samaan rahaan tarjolla ja täällä oli jopa pari asiakaskonetta asiakkaiden käytettävissä.
Pystytimme telttamme jo valmiiksi, ettei tarvitsisi sitten rankan retken jälkeen väsyneenä sitä kasailla. Jätimme osan tavaroista telttaan, kuten ajopuvut ja hanskat. Arvelimme ettei hikisiä ja haisevia ajovermeitä kukaan haluaisi viedä ja olimmekin siinä ihan oikeassa.
Pakkasimme vielä takalaukkuun tuulipuvut, jotka oli tarkoitus ottaa mukaan vuorelle. Vain t-paitaan ja shortseihin sekä tietysti kypärään sonnustautuneena lähdimme ajelemaan takaisin Preikestolenin lähtöpaikalle. Matkalla lähtöpaikalle huomasimme, että aiemmin nähdyistä tienvarteen pysäköidyistä moottoripyöristä kaksi oli kellahtanut nurin. Aavistukseni huonosta parkkipaikan valinnasta osui siis oikeaan. Paikalla oli useita motoristeja, joten emme katsoneet tarpeelliseksi jäädä asiaa selvittämään.
Parkkimaksu moottoripyörille kustansi 30 Nkr ja maksu tapahtui joko kolikoilla tai visa-kortilla. Parkkipaikalla tapasimme suomalaisen motoristipariskunnan, jotka tekivät matkaa kahdella customilla. Motoristit olivat käyneet Preikestolenilla ja tekivät juuri lähtöä. Heiltä saimme kuulla, että Preikestolenilla pärjäisi hyvin shortseissa ja t-paidassa ja saimmekin jättää tuulipuvut turhina takalaukkuun. Miehen ajamassa harrikassa oli todellla miehekäs saundi ja julmetun korkea ape-hanger tanko. Lienee ollut raskasta tehdä matkaa kädet ylhäällä ikään kuin antautumisen merkiksi.
Polku Preikestolenille nousi jyrkkää rinnettä, joka on täynnä kivenmurkuloita ja isoja lohkareita. Välillä polku kulki hetken tasaista kangasmaastoa ja siinä oli hyvä hengähtää ennen seuraavaa jyrkännettä.
Noin puolessa välissä erittäin jyrkän ja kivisen rinteen alla oli väkeä todella paljon, eikä eteenpäin enää päässyt. Kyselimme vastaantulijoilta, mitä oli tapahtunut ja saimme kuulla, että edessämme olevassa jyrkässä rinteessä oli sattunut maanvyörymä ja ainakin yksi ihminen oli jäänyt kivien alle puristuksiin. Onnettomuuden takia reitti oli nyt vähäksi aikaa suljettuna, jotta pelastushenkilökunta sai tehdä työtään rauhassa ja reitti saataisiin taas turvalliseksi kulkea. Vähän aikaa odotettuamme alkoi taas porukkaa lappamaan ylöspäin, reitti oli saatu jälleen auki ja mekin pääsimme jatkamaan ylöspäin. Pienellä suotasanteella oli pelastuskopteri parkissa, jolla apua oli saatu paikalle. Kopteri lieneekin lähes ainoa keino näissä maisemissa jolla pääsisi hakemaan onnettumuuden uhria vuorenrinteestä.
Pian vastaan tuli helikopterin lääkintäryhmä kantaen paareilla vanhempaa mieshenkilöä, jolla näytti olevan jalka paketissa ja varpaat sinisinä. Potilas näytti varsin hyväkuntoiselta ja morjesti vastaantulevia urheasti.
Loppumatka Preikestolenille oli kapeaa jyrkähköä kivipolkua, jolla liikennettä oli todella paljon. Parin tunnin reippailun jälkeen saavuimme perille Preikestolenille, joka oli todella mykistävä ilmestys kohoten noin 600 metriä pystysuoraan merenpinnasta. Väkeä oli paikalla todella paljon, sillä tämä on yksi Norjan tunnetuimmista nähtävyyksistä.
Ensimmäinen kurkistus reunan yli aiheutti melkoisen huimauskohtauksen ja oli pakko vetäytyä takaisin henkäisemään. Pian aivot kuitenkin tottuivat korkeuteen ja uskalsimme mennä katselemaan maisemia jo ihan reunalle. Näkymä kivitasanteelta oli henkeä salpaava, tänne todellakin kannatti tulla, sillä en ollut koskaan käynyt vastaavassa paikassa.
Tänne tulevan polun varrella oli kiveen kirjoitettuna teksti toppen (tai jotain vastaavaa) ja nuoli ylöspäin. Siinä oli huipun kautta menevän reitin merkki ja päätimmekin tehdä paluumatkan sitä kautta. Kiipesimme jyrkkää vuorenrinnettä kulkevaa reittiä pitkin yhä ylöspäin nousten Preikestolenin yläpuolelle. Täältä oli hieno näköala/kuvauspaikka, josta Preikestolen näkyi ylhäältä päin. Täältä lienee otettu kuvat niihin lukuisiin postikortteihin, joita näki täällä myynnissä joka kylän kioskeissa ja kaupoissa.
Itse huipulla oli vain pieni vaatimaton kivikyhäelmä, eikä juuri muuta, mutta näkymät sieltä olivat kuitenkin upeat ja sinne kannattikin kiivetä. Palailimme alas menevälle reitille tätä Hill-Trailiksi merkittyä reittiä pitkin ja laskeuduimme takaisin Preikestolenin lähtöpaikalle. Hikisinä ja väsyneinä ajelimme leirintäalueelle, jossa meitä odotti valmiiksi kasattu teltta, suihku sekä iltapala.
Telttamme ympärille oli tällä välin pystytetty useita muita telttoja ja myös kaksi Suomen kilvissä olevaa 600 separia ja Suomen kilvissä oleva valkoinen auto oli parkissa ihan meidän naapurissa. Tuon teltan ympärillä hääri puolen tusinaa nuorta naista ja heidän puhumastaan kielestä päätellen he kaikki olivat Suomalaisia. Pian yksi tyttö tuli meitä morjestamaan kertoen heidän olevan kotoisin Oulusta ja he olivat yhteisellä matkalla liikkuen kahdella moottoripyörällä ja ns huoltoautolla.
Pikaisen suihkun ja iltapalan jälkeen meidän oli aika painua telttaan muiden asukkaiden jäädessä vielä selvittelemään leirivarusteitaan.
Aamulla kiipesimme ylös teltasta kipein jäsenin. Eilinen sinkoilu pitkin vuorenrinteitä tuntui vieläkin kierukkavikaisessa polvessani aikamoisena juilimisena, eikä tehnyt mieli vuorenvalloituksiin, ehkä sitten myöhemmin uudestaan. Yö oli sujunut makuupussissa levottomasti pyörien, sillä leirintäalue oli ollut yöllä rauhaton. Varsinkin se muuan mökäpoppia soittava autoilija ei ansainnut meiltä suuria sympatioita osakseen.
Aamutoimien jälkeen pakkasimme kamat kasaan ja hyppäsimme pyörän selkään ja lähdime jälleen matkaan. Sää oli lämmin ja ilmassa tuntui olevan paljon kosteutta, mutta toivoimme hartaasti ettei alkaisi satamaan ainakaan kovin pian.
Ajettuamme tovin kohti pohjoista aamu-usva selkeni ja pian aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta kuivaten viimeisimmät kosteudet tienpinnasta. Tie oli mutkainen ja hyväkuntoinen ja matka taittui nopeasti kurvista kurviin rennosti heittäen.
Jonkin ajan kuluttua saavutimme leiripaikalla olleet motoristitytöt, jotka ajelivat kiltisti huoltoautonsa takana. Me sitävastoin hurautimme rehvakkaasti ohi koko kolonnasta jättäen kaikki muut matkaajat kauas jälkeemme.
Pian saavuimme lauttarantaan, eikä aikaakaan kun myös motoristitytöt ajoivat parkkiin letkan hännille ja kerkesivät hyvin mukaan samalle lautalle. Ilma oli lähes tyyni ja keli suorastaan kuuma, joten oli pakko heittää ajorotsi pois ja antaa auringon helliä lapinmiehen lakananvalkoista pintaa.
Lautalla vanhempi herrasmies pyrki juttusillemme ja hänkin oli selvästi motoristi aiakin vaatetuksesta päätellen. Hän kertoi olevansa kotoisin lähikylästä ja vain päiväajelulla lähireittejä pitkin ja lautan pian saavuttua rantaan tämä paikallinen moottorihemmo toivotteli meille hyvää reissunjatkoa ja lähtien matkoihinsa.
Matkamme jatkui pohjoiseen pitkin upeaa maisematietä. Meidän tavoitteenamme tänään oli nähdä Låtefossenin putous, jonka jälkeen olisi tarkoitus yöpyä Oddan tienoilla.
Rördalin paikkeilla meidät yllätti rankkasade ja meidän oli vedettävä sadevermeitä niskaamme. Jatkoimme sinnikkäästi eteenpäin, vaikka sateesta johtuen näkyvyys huononi ja matkanopeus tippui 40km/h kieppeille, ollen jopa silloinkin melkoista liukastelua.
Hiukan ennen Låtefossenia sade onneksi loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja saimme jälleen nauttia kuivasta ja aurinkoisesta kelistä. Låtefossen oli suuri putous ihan tien varressa, jossa vesi putosi korkealta vuoren rinteeltä kastellen tienvarren katselijat jääkylmällä vedellään. Sadevarusteita ja kypärää ei täällä kannattanut ottaa pois, mikäli halusi kuvata putousta läheltä, sillä putouksen pärskeissä olisi muuten kastunut ihan varmasti.
Putouksen jälkeen ajettuamme parikymmentä kilometriä saavuimme kauniiseen Oddan kylään, josta löysimme majapaikaksi siistin ja tilavan huoneen 500 Nkr hintaan. Hintaan kuului normaalien suihkujen ja yhteiskeittiön ohella myös langaton netti, mutta sitä emme valitettavasti saaneet toimimaan meille annetulla sanasalalla. Olimme silti tyytyväisiä majoitukseen, emmekä enää jaksaneet etsiä muita vaihtoehtoja, sillä ulkona satoi taas.
Nopean suihkun jälkeen nautimme makoisat pitsat paikallisella grillillä ja aterian jälkeen kävimme ilta-ajelulla läheisen jäätikön laidalla, jonne pääsimme majapaikkamme takaa kulkevaa kapeaa tietä pitkin.
Siellä oli upean näköinen laakso, jonka pohjalla virtasi jäätikön sulamisvesi komeasti pauhaten. Kapea soratie päättyi pienen maatilan luokse ja laakson perällä näkyi jäätikköä sekä joitain vanhoja rakennuksia rinteessä. Paikan infokyltti kertoi, että jäätikön reunaan pääsisi merkittyä reittiä pitkin ja pätime, että mikäli aamulla sää sallisi, menisimme sinne jäätikköä katsomaan.
Hämärän jo laskeutuessa yllemme oli aika palailla majapaikkaamme yölevolle, sillä seuraavana päivänä olisi edessämme jälleen uusi päivä vuonojen maassa. Hyvää yötä.
Aamu Oddassa alkoi hyvin nukutun yön jälkeen runsaalla aamupalalla ja ankaralla päiväreitin suunnittelulla. Keli oli kostea ja sumuinen, eikä jäätikölle kiipeäminen olisi ollut turvallista, joten päätimme jättää jäätikköretken väliin ja käydä myöhemmin pohjoisempana sijaitsevalla jäätiköllä. Päivän tavoitteena oli Sandalsfossenin putous, jonka taakse pääsisi polkua pitkin kulkemaan sekä ajaa Bergenin kaupunkiin, jossa meitä odotti sukulaistyttö perheineen.
Busa lastattuna lähdimme pohjoiseen vuonon rantaa kulkevaa maisemareitiksi merkittyä tietä pitkin. Huomasimme, että maisematien merkki tarkoitti näköjään tien olevan kapea ja huonokuntoinen eivätkä maisemat aina juuri siitä parantuneet.
Kollanesissa ajoimme suunnitellusta reitistä harhaan, koska seurasimme virheellisesti vain Bergen viitoitusta, eikä tienumerointia kuten olisi pitänyt. Ajoimme parikymmentä kilometriä Vossin kylään, jonne saavuttuamme alkoi sataa kaatamalla. Päätimme palata takaisin tielle, jonka varrella päivän näköalakohteemme oli, vaikka myös tätä kautta olisimme päässeet perille Bergeniin. Päästyämme takaisin oikealle reitille sade loppui kokonaan. Päätöksemme palata takaisin näytti olleen aivan oikea, sillä vuoren tällä puolella ei satanut ollenkaan.
Steindalsfossenin vesiputouksella pysähdyimme katsomaan tätä luonnonihmettä ja paikka olikin aivan mahtava.
Tämän jälkeen jatkoimme kohti Bergeniä ja ennen kaupunkia oli tunneli, josta ei olisi saanut ajaa moottoripyörällä. Huomasimme tunnelin suulla olleen kieltomerkin kuitenkin aivan liian myöhään ja olimme pakotettuja ajamaan tunnelista. Tunneli läpiajo oli kielletty moottoripyöräilijöiltä ilmeisesti heidän oman turvallisuutensa vuoksi tunnelin huonon ilmanvaihon takia. Tunnelin ajamisessa ei kuitenkaan ollut mitään ongelmaa, sillä liikenne oli hiljaista, eikä pakokaasuja ollut haitaksi asti.
Bergenissä ajoimme tulevaan yöpaikkaamme, jossa sukulaiset meitä jo odottelivat ja näin toinen matkamme pääkohteista oli saavutettu. Olimme hyvin tyytyväisiä päivän antiin joka oli ollut täynnä hienoja maisemia, mutkapätkiä sekä upeita nähtävyyksiä.
8. Päivä
Erittäin pitkien ja hyvien yöunien jälkeen lähdimme tutustumaan Bergenin kaupunkiin sukulaistytön opastuksella. Menimme keskustaan bybanella, joka oli paikallinen raitiovaunu, sillä tänään oli vuorossa lepopäivä, eikä ajoa moottoripyörällä tullut ollenkaan. Keli oli sateinen ja viileä, kuulemma juuri tyypillinen kesäsää Bergenissä. Kävimme tutustumassa keskustan nähtävyyksiin, kuten satamaan, toriin ja bergenin kuuluisiin kauppataloihin.
Keskustan aukealla oli kultainen patsas, joka pian osoittautui eläväksi. Ohikulkijan heittäessä rahaa hänen edessään olevaan hattuun, patsas kumarsi rahan lahjoittajalle kohteliaasti. Saattoi olla hieman puuduttava ja yksitoikkoinen kesätyöpaikka, mutta kukin valitsee miten ansaitsee leipänsä.
Ruokailu tapahtui tänään kalatorilla, jossa tarjolla oli 'perinteinen' norjalainen sushi, jota toiset söivät antaumuksella. Päätin jättää moisen herkun väliin ja tyytyä vain Norjalaisten tarjoamaan silmänruokaan.
Kipeät jäsenemme saivat tänään kaivattua lepoa ja iltasella oli hyvin aikaa suunnitella loppumatkan reititystä. Seuraavan päivän suunnitelmaksi tuli ajaa pääosin E39 tietä pitkin pohjoiseen aina Loenin pikkukylään, joka sijaitsi aivan Jostedalsbreenin jäätikön laitamilla ja yöpyä siellä. Säiden niin salliessa olisi tarkoituksena illalla käydä katsomassa jäätikköä Kjenndalista käsin.
Pakkasimme tavaramme valmiiksi, jotta aamulla olisi helpompi lähteä jälleen matkantekoon. Iltasella oli vielä ohjelmassa seurustelua sukulaisten kanssa, jonka jälkeen painuimme yöpuulle. Talonväelle suuret kiitokset yöpaikasta sekä avusta reitin valinnassa.
Aamulla heräsimme jo siinä seitsemältä ja aamupalan jälkeen oli aika hyvästellä talonväki ja poistua maantielle matkantekoon. Jouduimme hetken etsimään reittiä oikealle tielle, sillä matkalla oli taas meiltä kiellettyjä tunneleita. Hetken karttaa tutkittuamme löysimme väylän pikkuteitä pitkin tunneleiden ohi tavoittelemallemme E39 tielle. Sää alkumatkalla oli pilvipoutainen ja vain ajoittain tuli pieniä vesikuuroja.
Norjan pisimmän vuonon, Sognevuonon ylitimme lautalla, joka kulki Lavikin kylään. Lautalla ollut Saksalainen motoristi tuli meitä jututtamaan ja kertoi menevänsä Trondheimiin ja siitä edelleen Ruotsin läpi Suomen lappiin. Mies oli selvästi kylmissään baijerilaisissa nahkanousuissaan ja valitteli Norjan koleita ja sateisia säitä. Hän toivoi olosuhteiden Lapissa olevan hänelle suosiollisempia. Lapinmiestä moinen pehmoilu pyrki hieman naurattamaan, sillä sen hetkinen lämpötila huiteli yli 15 asteessa, eikä kylmyys todellakaan vaivannut. Siinä paikallaan ollessamme pyrki päinvastoin hikoiluttamaan, vaikka ajotakin alle olin pukenutkin vain pelkän t-paidan.
Loppumatkalla oli myös Norjan huonoimmaksi tieksi virallisestikin mainittu Norges värste vei, joka oli muutaman kilometrin mittainen erittäin kapea ja kuoppainen pätkä. Liikenne oli vilkasta ja turistibussit ja matkailuautot olivat ahtautuneet tielle ja ohitukset olivat mahdollisia vaan kohtaamispaikoilla, eikä niissäkään rakoa isojen autojen väliin jäänyt juuri muutamaa senttiä enempää.
Saavuimme Loueniin jo hyvissä ajoin, siinä viiden maissa ja kurvasimme ensimmäisen näkemäämme leirintäalueen pihaan ja otimme sieltä mökin sen enempiä ihmettelemättä. Saimme mökin hintaan 400 Nkr plus netin käyttömaksu 30 Nkr. Mökki oli tavallista tasoa ja ihan tilava eikä siellä ei ollut minkäänlaisia ruokailuvälineitä, mutta onneksi meillä oli sellaiset ihan omasta takaa.
Vaikka keli oli hieman sumuinen, kävimme illalla katsomassa mannereuroopan suurinta jäätikköä. Tie jäätikölle oli kapea, reilun yhden auton levyinen ja tienpinta oli osin huonokuntoinen. Tie kulki pitkin laaksoa seuraten upeaa smaragdinviheää jokea. Paikka oli todella kaunis jylhine vuorineen, jotka nousivat kohti korkeuksia molemmin puolin jokea. Pystyimme huomaamaan vuorten olevan melkoisen korkeita vaikka pilvet peittivät vuorten huiput alleen.
Muutama kilometri ennen jäätikköä tielle oli sijoitettu maksuautomaatti, pieni laatikko, jonka tarkoituksena oli kerätä tiemaksu käyttäjiltä. Laatikko sisälsi kirjekuoria, joihin tuli laittaa rahaa ja pudottaa se sitten kyseiseen peltilaatikkoon. Kirjeen päällimmäinen osa tuli ottaa itselle kuitiksi maksusta ja sijoittaa se näkyvään paikkaan ajoneuvossa.
Tien päässä oli parkkipaikka, joka oli samalla jäätikölle menevän polun lähtöpaikka. Jätimme sinne pyörän parkkiin ja jatkoimme kävellen kohti jäätikköä. Lyhyen kävelymatkan päässä merkitty polku loppui ja siihen oli pystytetty varoitustaulu, jossa varoiteltiin jäätikölle menemisen vaaroista. Jatkoimme siitä vielä eteenpäin ja saavuimme aivan lumen rajalle, josta ei enää päässyt jatkamaan ylemmäksi. Otimme täältä kuvia muistoksi jäätikkökäynnistämme ja palailimme samaa reittiä takaisin leirintäalueelle.
Illalla oli ohjelmassa enää pesulla käynti ja iltapala ja niin tämäkin päivä oli osaltamme taputeltu.
Heräsimme vasta yhdeksän aikoihin, sillä sateen ropina kattoa vasten kertoi meille ulkona olevan sateisen kelin. Synkät pilvet roikkuivat alhaalla peittäen vuoret melkein kokonaan. Pientä tihkusadetta oli ilmassa, eikä sää näyttänyt selkenemisen merkkejä, joten aamupalan jälkeen olimme valmiita matkalle. Busan ketjut näyttivät olevan aivansen verran löysällä, että ne piti saada kiristettyä. Kaivoin työkalupakkia, mutta tietenkin pyörän akseliin sopiva avain oli jäänyt lähtötohinoissa kotiin rappusille. Lähdimme matkaan tarkoituksena etsiä vielä jostain korjaamo, jossa saisimme ketjut oikeaan kireyteen.
Kymmenisen kilometriä Louesta pohjoiseen oli Strynin kylä, josta etsimme korjaamoa laihoin tuloksin. Jatkoimme siitä pohjoiseen kohti Strynefjellin maisematietä. Ennen vuorille nousua pysähdyimme huoltoasemalle tankkaamaan sekä nauttimaan kuumat kupposet cappucinoa. Huoltamon pihaan kurvasi pari Norjalaista motoristia, joilta tiedustelimme työkaluja ketjujen kiristämiseksi. Heilläkään ei ollut sopivan kokoista avainta, mutta he kertoivat Strynissä olevan korjaamon joka varmasti hoitaisi asian. Olimme kuitenkin matkalla juuri toiseen suuntaan ja tulleet jo viitisenkymmentä kilometriä ohi Strynistä, joten emme lhalunneet lähteä sinne takaisin.
Nousimme ylös vuorille pitkin Strynefjellin vuoristotietä. Tie oli erittäin kapea ja mutkainen ja tienpinta huonokuntoinen. Ylhäällä oli kesälaskettelukeskus, jossa oli vielä hyvin lunta lasketteluun. Hissit pyörivät vaikka laskettelijoita ei kovin montaa näkynytkään. Sää oli sumuinen ja kostea, eli ei mikään paras ilma harrastaa ulkoliikuntaa.
Pian huipulle nousun jälkeen tie muuttui yhä kapeammaksi ja sorapintaiseksi. Tie kulki pitkin tunturiylänköä ja lunta oli monin paikoin useita metrejä tienvieressä. Lämpötila oli vain muutamia asteita plussan puolella, joten täällä ei olo päässyt liian kuumaksi. Pysähtelimme muutamia kertoja kuvien ottamista varten, muuten ajoimme näköalatien läpi pysähtymättä.
Strynefjellin maisematien jälkeen käännyimme kohti Geirangeria. Sää alkoi näyttää jo paremmalta auringon pilkistäessä pilvien välistä. Sade lakkasi ja tie oli kuiva ja hyväkuntoinen, sitä pitkin oli ilo ajaa vuoret ylittäneen kinttupolun jälkeen.
Laskeuduimme Geirangeriin pitkin serpentiinitietä ja pysähdyimme ottamaan valokuvia paikasta, joka on tuttu lapsuuden maantiedon kirjoista.
Itse kylässä näytti olevan ihan tolkuttomasti turisteja emmekä viitsineet pysähtyä sinne väenpaljoutta ihmettelemään vaan nousimme taas jyrkkää mutkaista tietä ylös vuorille. Sieltä keskeltä ei mitään, löysimme korjaamon, jossa saimmekin busan ketjut vihdoin kiristettyä.
Ylitettyämme vuoriston laskeuduimme jälleen merenrantaan pieneen kylään, jossa saimme ajaa lähes suoraan sisään vuonon ylittävään lauttaan. Lauttamatkan jälkeen söimme makoisat pihvit Sylten kylässä, Kulå nimisessä soittoruokalassa. Ruokailun jälkeen hyppäsimme jälleen busan satulaan ja jatkoimme matkaa kohti Trollstigeniä. Tie nousi ylös vuorille, jossa keli muuttui sumuiseksi ja mitä ylemmäksi menimme sitä sakeammaksi sumu muuttui.
Päästyämme vihdoin Trollstigenille sumu oli niin sakeaa ettei meinannut eteensä nähdä, joten päätimme käydä nauttimassa lämmintä juotavaa ylhäällä olevassa kahvilassa, ennen kuin jatkaisimme alas Trollstigeniä. Kahvien jälkeen lähdimme alas kapeaa tietä pitkin, joka kiemurteli jyrkässä vuorenrinteessä. Näkyvyys huuruisen visiirin läpi oli huono ja tienpinta erittäin liukas, joten alas oli mentävä kieli keskellä suuta.
Hieman alempana sumu hälveni ja saimme hieman huokaista helpotuksesta.
Åndalsnesin kylästä löysimme yöpaikan Åndalsnes vandrerhjem matkaustajakodista hintaan 700 Nkr, joka sisälsi aamupalan ja vapaan wlan-yhteyden. Kalliinpuoleista, mutta muutakaan ei ollut tarjolla, eikä telttayöpyminenkään houkuttanut. Matkustajakodin pihalla meitä vastassa oli trolleja, jotka tervehtivät iloisesti.
Paikassa oli motoristit otetty hyvin huomioon, sillä meille oli varattu oma kyltein merkitty parkkipaikka, jossa oli jopa laattakiviä jalkatuen alle laitettavaksi. Päivä oli nyt pulkassa ja siirryimme petiin lepäämään.
Aamulla heräilimme toiveikkaina puoli yhdeksän aikoihin, jospa sää olisi vihdoinkin meille suopea. Jouduimme pettymään karvaasti, sillä pilvet roikkuivat vähintäänkin yhtä alhaalla ja synkeinä vuorten yllä kuin edellisenäkin aamuna. Aamiaisen jälkeen lähdimme taas baanalle. Sisämaahan oli luvassa sateita, joten muutimme alkuperäistä suunnitelmaa, jonka mukaan meidän piti mennä Oppdalin kautta menevää tietä pohjoiseen. Otimme sitävastoin suunnaksi rannikkotien, sillä säätietojen mukaan siellä saattaisi näkyä tänään aurinko.
Tie Moldeen oli hyväkuntoinen ja mukava ajettava, vaikkakin alussa tihkusade pyrki hiukan latistamaan tunnelmaa. Espanjalaiset turistit olivat löytäneet oivan tavan yhdistää autoilu ja moottoripyöräily, sillä heillä oli matkailuauton peräkärryssä moottoripyörä, ehkä pieniä päivämatkoja varten.
Rannikkoreitin ensimmäisen lauttamatkan jälkeen Åfarnesetistä eteenpäin sade loppui ja loppupäivän saimme ajaa pilvipoutaisessa säässä. Åfarnesetissä totesin eilisen korjaajan laittaneen busan ketjut hiukan liian kireällä ja päätin koittaa korjata asian. Lähikaupasta löytyneiden siirtoleukapihtien avulla sain kuin sainkin säädettyä ketjut oikeaan kireyteen ja matkaa voitiin jatkaa.
Kuljimme Bergsöyan saaren kautta kulkevaa tietä. Saarelle mennessä oli matkalla muutama komea silta, mutta muuten reitti oli maisemiltaan aika mitäänsanomaton.
Iltapäivällä keli viileni ja ilman lämpötila putosi lähelle kymmentä astetta. Lämpöä nostattava ja ehdottomasti päivän jännittävin hetki koettiin noin 70 kilometriä ennen Trondheimiä. Ohittaessani paria hidastelevaa asuntoautoa, vastaantuleva auto ajoikin paljon odotettua lujempaa ja yhteentörmäys oli jo melkein liian lähellä. Tapaus nosti sykettä ja vilun tunteet katosivat, eikä sinä päivänä tehnyt enää hirveästi mieli ohittella.
Loppupäivä paukutettiin tasaista e6 valtatietä pohjoiseen ohi Trondheimin ja majoituimme Åsenin kylään Gullbergerin leirintäalueelle. Leirintäalueella oli useita saksalaisia motoristeja, jotka moikkailivat meille veljellisesti. Täältä saimme jälleen Norjassa tutun vaatimattoman mökin noin 400 Nkr hintaan.
Iltaverryttelyksi katsastimme läheisen lintutornin, josta avautui näkymä rannikkopoukamaan ja näimme sieltä muutamia lintuja kuten pääskysiä, harmaahaikaran sekä useita meille vieraita vesilintuja.
Suihkun ja iltapalan jälkeen oli vuorossa enää levolle meno ja painoimme päämme tyynyä vasten.
12. Päivä
Yö sujui levottomasti, sillä tälläkin leirintäalueella oli joku ottanut asiakseen terrorisoida meitä soittamalla jumputi-musiikkia autonsa jytäbassoilla mokomaa meteliä tehostaen. Lopulta kuitenkin uni tuli sateen ropistessa kiivaana kattoa vasten ja loppuyö sujui hyvin. Aamulla nousimme puoli yhdeksältä, satoi yhä eikä meillä olllut kiirettä lähtemään. Päätimme mennä tänäänkin rannikkotietä aina Bindaliin asti, josta etsisimme yöpaikan. Säätiedotus oli luvannut puolipilvistä iltapäivälle, joten ehkä pääsisimme tänään vielä kävelyretkelle vuorille.
Lähdimme Åsenista vasta kymmenen aikoihin, sateen silloin hieman hellittäessä otettaan. Ajelimme lähes pysähtymättä Grongin kylään asti, jossa turhaan yritimme päästä matkailuneuvontaan, sillä oli sunnuntai ja info oli suljettu.
Ruokapaikat ja kaupat olivat myös kiinni,vain huoltoasema oli avoinna, josta kävimme noutamassa evääksi pölse med brödit, eli nakkisämpylät sekä juotavaksi kuumat kaakaot
Tauon aikana sade taukosi ja ilma kirkastui huomattavasti. Kävellessämme takaisin pyörälle huomasin parkissa kaksi Suomenkilvissä olevaa moottoripyörää, joista toinen oli perin tutun näköinen. Morjestimme motoristejä suomeksi ja vastassa olikin meille jo ennestään tuttuja naamoja. Motoristeja, joiden kesämökki sijaitsi kotikylämme lähellä. Olimme nähneet heidät viimeksi noin kolme vuotta sitten, joten oli mukava vaihtaa kuulumisia heidän kanssaan. He olivat tulossa kansanmusiikkifestivaaleilta Steikjeristä, joka sijaitsee noin 80 kilometriä Grongista etelään ja myös matkalla pohjoiseen samaa rannikkotietä pitkin vielä myöhemmin tänään.
Heidät hyvästeltyämme lähdimme ajelemaan rannikkotietä pohjoiseen suuntana Heilhornet, jonka lähellä olevasta leirintäalueesta olimme ajatelleet kysyä yöpaikkaa. Sää oli poutainen ja kirkastui jatkuvasti. Tällä osuudella oli tiellä todella paljon lampaita ja lampaista varoittavan merkin nähtyään kannatti ottaa varoitus todesta.
Saavuttuamme leirintäalueelle sää oli jo aurinkoinen ja yöpaikan varmistuttua päätimme käydä iltalenkillä vuoristossa. Yli tuhannen metrin korkeuteen kohoava sarvikuonoa muistuttava Heilhornet oli meille jo tuttu paikka, sillä olimme käyneet sen huipulla viime kesänä. Silloin kuitenkin sää teki meille ikävät tepposet juuri huipulla ollessamme ison pilven peittäessä koko vuorenhuipun. Emme silloin päässeet näkemään maisemia, mutta nyt oli tullut sopiva aika korjata tilanne.
Viiden aikaan, lähdimme vain kevyisiin retkivaatteisiin varustautuneena kulkemaan huipulle menevää polkua. Reitti nousi välillä jyrkästi tasoittuen sitten taas loivaksi ja helppokulkuiseksi nousten pian taas uudestaan jyrkästi vuoren rinnettä. Ennen varsinaiselle huipulle nousua oli jyrkkä ja vaativa nousu, joka kulki louhikossa isojen lohkareiden seassa.
Jyrkänteen jälkeen oli enää jäljellä pieni, mutta henkisesti vaativa rykäisy vuoren huipulle. Vaativa se oli siksi, että reitti meni ylöspäin kapeaa harjannetta pitkin ja parissa kohtaa oli vain reilun metrin levyiset satulat josta kulkea.
Varovasti edeten pääsimme huipulle ja kirjoitimme ylpeänä nimemme vieraskirjaan. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, joten tällä kertaa meitä onnisti ja pääsimme nauttimaan mahtavista näkymistä.
Vaikka aurinko paistoikin, oli huipulla varsin viileää, sillä kova viima tunki kylmiä sormiaan vaatteiden läpi, saaden olon tuntumaan nopeasti kylmältä. Lähdimme lyhyen kuvaushetken jälkeen laskeutumaan reittiä takaisin alaspäin. Palailimme leirintäalueen mökille noin puolenyön aikoihin.
Suihkun ja nopean iltapalan jälkeen oli aika mennä ansaitulle levolle.
Heräsin puoli yhdeksan aikoihin ja söin aamupalan kaikessa rauhassa, emännän jatkaessa uniaan vielä pari tuntia. Sää oli pilvinen ja pientä tihkusadetta oli jälleen ilmassa, joten meillä ei ollut mikään kiire lähteä. Sateen hellittäessä puolen päivän aikaan, lähdimme matkaan tarkoituksena ajaa tänään rannikkotietä ylöspäin ja sitten kääntyä kohti Ruotsia ja yöpyä Norjan puolella jossain Hattfjelldalenin paikkeilla.
Kymmenisen kilometriä Heilhornetista pohjoiseen oli edessä jälleen lauttamatka, joka olisi tämän meidän reissumme viimeinen lajiaan. Lauttamatkan jälkeen ajelimme pikkuteitä pitkin E6 tielle ja vähän matkaa sitä kuljettuamme pysähdyimme Troforsin kylään. Söimme siellä varsin makoisat hampurilaisateriat ja jatkoimme siitä Ruotsiin menevälle tielle nro 73, jota pitkin saavuimme pian Hattfjeldaleniin. Sieltä saimme mökin vanhasta maatilasta tehdystä leirintäalueesta.
Ajomatka jäi tänään lyhyeksi, sillä lähdimme varsin myöhään liikkeelle ja lisäksi sää oli hieman sateinen eikä siten innostanut pitempään päivämatkaan. Meillä oli illalla aikaa syödä ja levätä hyvin ja lepoa tulisimmekin tarvitsemaan, sillä edessämme oli vielä pitkä ajomatka Ruotsin läpi Suomeen ja kotiin.
14. Päivä
Puhelin herätti meidät jo kello seitsemältä paikallista aikaa. Pikaisen aamupalan jälkeen lähdimme matkaan tavoitteenamme ajaa vielä tänään Suomeen.
Ajoimme aamukahville Tärnabyn kylään, jonne Hatfjelldalenista kertyi matkaa vajaa 80 kilometriä. Tie tällä osuudella kulki pitkin lumista vuoristoa ja tienpinta oli todella kuoppainen. Tankkauksen ja kahvien jälkeen jatkoimme matkaa Storumanin kautta Arvidsjauriin, jossa pidimme hieman pidemmän tankkaus ja ruokatauon. Arvidsjaurista jatkoimme Jokkmokin kautta Gällivareen, josta pikaisen tankkauksen jälkeen matka jatkui Pajalan kautta Suomeen ja Kolariin. Matka Ruotsin läpi sujui leveitä ja kohtalaisen hyväkuntoisia teitä pitkin varsin nopeasti mitä nyt poroja jouduimme välillä väistelemään.
Tästä jatkoimme komean yöauringon valossa erinäisiä teitä pitkin kotiin, mutta siitä matkasta en viitsi mainita tässä sen enempää.
Lopuksi pieni yhteenveto matkastamme:
Suomen tai Ruotsin läpiajaminen on hyvin puuduttavaa ja maisemien osalta suorastaan tylsää. Ensi kerralla voisimme laittaa pyörän junaan tai laivaan ja ottaa sieltä makuupaikat itsellemme. Näin matkan tylsä osuus sujuisi nukkuen/helpommin ja virtaa jäisi enemmän maisemareittien varalle.
Norja on Stavangerista Trondheimiin asti erittäin kaunista seutua jylhine vuorineen ja vuonoineen ja siellä on paljon katseltavaa. Osloon me ei haluta enää eksyä, eikä muutenkaan kaupunkipaikkoihin ainakaan ruuhka-aikaan 2-päällä busalla.
Norjassa kelit vaihtelivat helteestä lähes pakkasen puolelle ja aurinkoisesta sateiseen tai jopa hernerokkasumuun. Laaksoissa tai vuonoissa oli lämmintä ja vehreää, vuorilla kylmää, kosteaa ja paikoin oli jopa lunta, joten ajopukujen tulisi olla sellaisia, että niitä olisi helppo säätää nopeasti aina vallitsevan kelin mukaan.
Etelä-Norjassa oli iltaisin haittoina polttiaiset nuo pienet viheliäät otukset, jotka polttelivat nahkaamme ikävästi. Sitä en osaa sanoa, miten niihin voisi varautua, voineeko mitenkään.
Reitti ajettiin vallinneiden sääolojen vuoksi etelästä pohjoiseen, juuri päinvastoin kuin alunperin olimme suunnitelleet. Kävi juuri kuten olin etukäteen ounastellutkin eli vuono-Norjan jälkeen ei pohjoisen pyöreälakiset vuoret enää jaksaneet meitä kiinnostaa. Suosittelenkin ajamaan pohjois-etelä suuntaisesti, jolloin vuorten kasvaessa ja maisemien komistuessa ne tarjoavat aina uusia elämyksiä.
Meille sattui kohtalaisen kylmä ja sateinen heinäkuu ja jouduimme ajamaan odotettua enemmän sateessa. Siitä huolimatta näimme kaikki etukäteen suunnitellut nähtävyydet. Olimme avoimin mielin liikkeellä ja otimme nöyrästi vastaan sen mitä meille kulloinkin tarjottiin, eikä välillä vallinneet huonot sääolot päässeet pilaamaan tätä kauan odotettua matkaa.
Kyytiläiseni oli tyytyväinen busan tarjoamaan kyytiin ja näki takajakkaralta matkan maisemia hyvin. Hän otti matkan aikana jopa kohtalaisen kovasta vauhdista ihan onnistuneita kuvia pokkarillaan. Isomman digijärkkärin hän kaivoi esiin vain, kun pysähdyimme suurimmilla nähtävyyksillä. Takapenkille ja miksei kuskillekin voisi hankkia pehmikkeeksi jotakin ja takajalkatappien siirtosarja voisi myös olla paikallaan. Lisäksi LSL superbike ohjaustangon siirtosarja tai joku vastaava mennee tilaukseen ennen seuraavaa pitempää reissua, jotta ajoasentoa saisi vielä pystymmäksi. Muuten busa toimi reissussa moitteetta ja oli vakaa kuin juna hankalissakin paikoissa. Mahdollisiin pieniin huoltotöihin myös kannattaa varautua meitä paremmin, sillä jo ketjujen kiristämisestä tulee hankalaa ilman siihen tarvittavia tyäkaluja.
Näiden lisäksi on hyvä muistaa, että Norja on kallis maa ja siellä saa isonkin matkakassan helposti tyhjenemään huolimattomalla rahankäytöllä. Lisäksi pienillä leirintäalueilla ei aina ole luottokortin käyttömahdollisuutta ja kannattaakin nostaa varalle jonkin verran Norjan valuuttaa jo Suomesta.
Tässä kaikki tällä erää, toivottavasti tästä vaatimattomasta sanailustani on hupia tai hyötyä jollekin Norjan matkaa suunnittelevalle. Laitan tänne vielä myöhemmin linkkiä reissumme videonpätkiin jahka saan ne upattua jonnekin.
Upeeta luettavaa! Mahtavia kuvia! Lisää näitä rohkeesti vaan muutkin. Minäkään en ole tuolle keski-Norjassa käynyt. Ehkä vielä joskus...
Mitä pehmikkeitä matkustajalle ja kuljettajalle tarkoitit? Takapuolen allekko?
Kyllä se on komia maa tuo Norja kaikin puolin..
