Kirjoittaja jokkebusa » 23 Joulu 2004, 22:44
Sankan lumisateen himmentämän katuvalon kellertävä, rikki kivitetyn suojalasin leikkaama ohut valoviiru yrittää turhautuneena tunkeutua pimeään talvi iltaan. Valojuovan keltainen sormi yltää hädin tuskin korttelin puoliväliin, jonka toisessa päässä sen virkaveli tuijottaa sokeana ja totaalisen apaattisena kohti ainokaista, lumikinokseen katoavaa, lahosuojattua jalkaansa Sen kuhmurainen alumiininen suojus heilahtelee tuiskutuulessa puolelta toiselle äännellen hiljaa kuin kaukainen kirkonkello.
Korttelin keskellä, orapihlaja aidan talvisten luurankojen muodostaman portin välisestä aukosta ilmestyi tasaisin väliajoin esiin tumma hahmo. Tämä hahmo liikkui hämärässä kuuluvasti ähkien, ja tarpoi edestakaisin loppumattoman tuntuisen lumituiskun keskellä. Edellään tuo tumma hahmo
työntää lumikolaa, jonka keräämän saaliin hän kävi tyhjentämässä portin molemmin puolin oleviin ojiin. Pyryn piiskaama nuoskalumi on painavaa tavaraa, ja hahmon jaloissa olevat kumisaappaat eivät millään tahdo saada pitävää otetta liukkaasta hangesta.
Nykivin liikkein hän kampeaa taas yhden täyden kolallisen ojaan, joka onkin täyttynyt jo melkein koko pituudeltaan yhä korkeammaksi nousevaksi keoksi. Kun molemmat saappaanvarret ovat pariin kertaan uponneet äkisti alta
pettävän lumenpinnan alle, ja keränneet ne täyteen märkää lunta, hahmo katoaa taas portista pihan puolelle uuden lastin hakuun.
Peltinen lumikola töksähtää kinoksen piilossa olleeseen esineeseen, ja hahmo taipuu kaksinkerroin kolan ylle kahvan osuessa sopivasti hänen palleaansa.
Hahmon päätä verhonnut, lumen koristelema lippalakki lennähtää äkisti tyhjenneeseen lumikolaan. Korisevan puhalluksen saattelemana ...itttuuuuh jää hetkeksi roikkumaan ilmaan huuruisena pilvenä. Liioitellun rivakoin askelin miespuoliseksi paljastunut lumenluoja kiertää kolan, ja painaa nyt jo lumella molemmin puolin verhoillun lakkinsa nykivin, tiukoin liikkein takaisin päähänsä. Maahan tiukasti kiinni jäätynyt este, johon kola on osunut, paljastuu mytyksi nahkaisia hansikkaita. Eikä kyseinen mytty ole mitkä tahansa hanskat. Mytty sattuu olemaan kyseisen miehen mitä henkilökohtaisimmat, parhaimmat, ja sikapaljon maksaneet ajohansikkaat. Tämän löydöksen aiheuttamasta, kauas ulospäinkin näkyvästä tunnekuohusta hänen mielessään, voimmekin melkoisella varmuudella päätellä miehen
talvehtivaksi motoristiksi.
Talvehtiva motoristi tuijottaa jääsohjon peittämää hansikasparia lasittunein silmin, eikä selvästikään halua uskoa näkemäänsä todeksi. Talvehtivan motoristin perheeseen kuuluva, orastava motoristin alku oli katsellut niitä jo pitkään sillä silmällä. Kyseisen pikkumiehen mielenkiinto kyseisiä hansikkaita kohtaan perustui väittämään, että väkevän sankarillisia tekoja suorittavat prätkähiiret kuulemma käyttivät seikkailuissaan hyvin samantyyppisiä hanskoja. Tuon niin tärkeän perhesovun säilymisen kannalta talvehtivan motoristin ruokakunnassa, oli erittäin hyvä, että kyseinen
hansikkaiden omavaltaisen lainauksen suorittanut nuorimies oli jo unen helmoissa.
Äkillinen muistikuva tänä iltana urheiluruudussa esitettävästä
kolmenkymmenen sekunnin mittaisesta, jossain päin maailmaa ajetusta superbike osakilpailusta iskostui miehen jo hieman sekaisen mielenmyllerryksen syövereihin. Suuren, verhot avoinna olevan olohuoneen ikkuna kertoi karua kieltään. Kyseinen mammuttimainen spektaakkeli oli juuri menossa. Television välkähtelevä kuvajainen heijastui miehen verkkokalvoille juuri sopivan epäselvänä. Hetken aikaa hän helli ajatusta rynnätä sisälle lumisista vaatteistaan huolimatta, mutta kuuluttajan suuren pärstän ilmestyminen ruutuun lopetti moiset haihattelut alkuunsa. Jäätynyt hansikasmytty lensi kaaressa kohti autotallin ovea, eikä niiden aiheuttama
kolahdus ollut ehtinyt vielä kunnolla vaimentua, kun mies oli jo kumartunut kaivamaan yhä sankkenevan lumipyryn peittämää lumikolan kahvaa jostain kinoksien uumenista. Lumikola oli nimittäin omituisesti saanut hetkeksi siivet tuossa äkkipysäyksessään, ja se löytyikin yllättävän kaukaa
lentoonlähtöpaikastaan. Ilmalennon aikana kolan jo ennestään
apukoulumaisista hitsaussaumoista toinen oli revennyt lopullisesti.
Ja talvehtiva motoristi jatkoi tuota varsin mielenkiintoista iltapuhdettaan, vasemman silmänsä huomattavasta nykimisestä huolimatta. Varsinkin kun äskeisen löydöksen tiimoilla kulunut hetki oli antanut taas lumisateelle
pienen etumatkan, ja peittänyt jo pihan kertaalleen auki kaivetut kulkureitit lähes umpeen. Mies rypisti jo ennestään mustaksi suoraksi viivaksi muuttuneet kulmakarvansa vielä tiukemmin yhteen. Ja kas ihme, kun hän keskittyi työhönsä aivan kaikella tarmollaan, viallinenkin kola oli edelleenkin tehokkaampi työväline esimerkiksi verrattuna lasten lumilapioon. Eikä lumimäärä pihassa ei juurikaan päässyt lisääntymään, kun ei pitänyt liian pitkiä huilitaukoja. Ei ainakaan sanottavan paljon. Kellon lähestyessä puoltayötä, lumisade viimein taukosi.
Mies ähelsi viimeisen puolikolallisen portin pieleen kertyneen lumivuoren kupeeseen. Litimärästä lippalakista nousi tasainen höyryvana kohti yötaivaalla mustanharmaina roikkuvia lumipilviä. Uupunut, talvehtiva motoristi nojautui selkä kivusta säteillen lumikolan huojuvaan kahvaan, kuin rampa kainalosauvaan. Hän nosti hieman harittavan katseensa kohti pimeyteen katoavaa hikihuuruvanaa. Ja kirosi mielessään. Huomenna viimeistään tuokin kostea huuru muuttuisi pilvissä kevyesti suolaiselle maistuviksi lumikiteiksi. Ja sataisi takaisin hänen pihalleen. Muutamien muiden vähemmän suolapitoisten lumikiteiden kanssa. Miehen puuskuttava hengitys alkoi hiljalleen tasaantua, ja läheisellä tiellä kulkeneen auton loittoneva ääni alkoi vaatia hänen, lähes tyhjän mielensä palaamista takaisin nykyhetkeen.
Auton ääni oli muistuttanut häntä vielä jostain, jostain joka liittyi aina väjäämättä tämänkaltaisiin iltoihin.
Ja mies muisti .......jumalauta.........auramies !! Hiestä märät kulmakarvat kuroutuivat uudelleen tiukasti yhteen, ja epäselvinä väikkyneet kuvat alkoivat saada ymmärrettäviä muotoja. Miehen tiukoille solmuille kääntynyt mieli aloittaa jo aiemmin muutamia kertoja mielikuvituksensa kehittämän, ja
ohjaaman filmin hitaan kelaamisen. Kertojan närkästynyt ääni, joka suuresti muistuttaa hänen omaansa, alkaa kaikua hänen päänsä sisällä.
"Sitten kun sataa sitä lunta, auramies saatana vaanii jossain kulman takana odottaen oikeaa hetkeä. Heti kun saat kartanon pihan kalvettua puhtaaks rännästä, ja sammutat ulkovalon, ukko perkele pudottaa Valmetin kolan maahan
ja kuntalaisia halveksuen kerää kaikkien portin reiän kohdalle talon korkuisen lumivallin. Ei tahdo tyhmä duunari ymmärtää mistä se kaiken sen lumen kaapii, teidenhoitoon erikoistunut osasto lienee ostanut sitä ehkäpä Harjavallan seudulta, on niin tumman väristäkin. Aamunraikkaana ja valmiiksi myöhästyneenä töihin lähtiessä et kerkee sitä kasaa tasaseks taputteleen, ja kun ilmat on mitä on, kunnan virkamiehien tilaama kello neljäntoista pikapakkanen sementoi vallin timantinkovaksi. Sitä sitten koko pitkän illan kilkuttelet autolla yli ajettavaksi, sillä halpahallista ostetulla puoleen
väliin haljenneella ikitakuu muovilapiolla. Ja eikös aamulla taas ole suojakeli, joka puolen päivän aikaan alkaa pudotteleen pefletin kokosia lumikokkareita yläkerrasta kohti vetistä tienoota. Tunnissa on satanu koko viime kesän panttaaman vesimäärän, joka lumeksi muunnettuna tarkoittaa melko
paljon. Hikinen, vapisevin jaloin sisälle taloonsa raahautuva ainaisen lumensiirron masentama talollinen vetää oven kiinni perässään. Hän näkee sielunsa kostunein silmin, miten aurakuski heittää taas kolhiintuneen mustasta kahvista täysinäisen airaminsa valmetin penkin taa, ja käynnistää voimakkaasti savuttavan traktorinsa. Auramies hymähtää
ylimielisesti, ja katsahtaa ainaisesta kuntalaisten vaanimisesta kavennein silmin likaiseen tuulilasiin imukupilla kiinnitettyyn ylityövihkoonsa, joka on täynnään kaikille kirjoitutaitoisille lähes tuntemattomia merkintöjä. Likaisen näppylähanskan verhoama käsi piirtää narusta roikkuvalla lyijykynänpätkällä vaivalloisesti uudet koukerot edellisten jatkeeksi, jalan
tahdottomasti vatkatessa kaasupoljinta edestakaisin. Traktorin kattoon kohtuuttoman suurin peltiruuvein kiinnitetty ikivanha kasettisoitin on pudottanut aikoja sitten kaikki nappulansa dieselmoottorin tärinästä, eikä Matin ja Tepon parhaita saa koskaan vaikenemaan. Kasetti on peruuttamattomasti jumiutunut koneen uumeniin. Edestakaisin huojuva ja välillä täysin tunnistamaton ääni kiertää hyttiä vaimentuen ainoastaan tupakantumppien peittämään kumimattoon, johon miehen kalossien mukanaan
tuoma sohjo somasti sekoittuu. Täysin rytmitajuton auramies sotkee musiikin lumoamana tuota väkevänhajuista velliä yhtäaikaa molemmilla jaloillaan, ja ruskeankeltainen massa roiskahtelee ovien alaosassa oleville laseille, kuin
viattoman veri alennuksella myytävissä kauhufilmeissä. Hytin lattialta nouseva väkevä huuru sekoittuu dieselin pakokaasuihin, jotka vastustamattomasti tunkevat sisään jokaisesta raosta ja reiästä, joita ruostunut hytti tarjoaa ylenpalttisesti. Suurimpiin reikiin mies on tunkenut
voipaperipalloja, joita monien vuosien kunniakas uurastus auramiehenä on eväsleipien ympäriltä tuottanut, mutta tukkimattomien reikien lukumäärä on matemaattisesti katsoen ylivoimainen. Tuo lähes kosketeltava paksu aromi imeytyy lämmityslaitteeseen, jonka raitisilma aukon sinne sullottu kuntalaisten valituskirje pitkine nimilistoineen tukkii. Se sekoittuu vuotavan lämmityslaitteen kennosta höyryävään pakkasnesteeseen, ja työntyy kohisten takaisin hyttiin. Auramies imee ahnaasti tätä tuttua eliksiiriä pitkinä sojottavien nenäkarvojensa läpi, josta se imeytyy hänen muutenkin yksinkertaisen mielensä jatkeeksi. Syvällä muodottoman pään sisällä viiruiksi kaventuneet silmät palavat tuuheiden kulmakarvojen alla kuin tulessa, ja mies sylkäisee suupielestään loppuun imeskellyn tupakantumpin kohti hytin lattiaa. Viimeistenkin pihavalaisimien sammuttua ympäristössä hän on viimeinkin valmis. Tyhjäkäyntiä naksutellut valmet herää eloon, oranssinen välkähtelevä valo alkaa kiertää vimmaisesti latausjännitteen nousun myötä, kun auramiehen risainen kalossi makaa koko painollaan ruosteisen kaasupolkimen päällä. Paukahtaen kytkinpoljin kimmahtaa toisen kalossin alta esiin, ja lumiketjujen helähdys saattaa traktorin esiin kioskin takaisesta piilopaikastaan kuin ammuttuna. Ilmassa poukkoilevat eturenkaat kääntyvät määrätietoisesti kohti tienhaaraa, jonka varrella talvehtiva motoristi käy epätoivoista taisteluaan talvisia luonnonvoimia vastaan".
Voimakas väristys käy läpi talvehtivan motoristin, ja herättää hänet huomaamaan märän takinselkämyksen läpi hiipineen kylmyyden. Kutiava tunne toisessa sieraimessa, ja karheus kurkun perällä muistuttaa jo päivemmällä itsensä olemassaolosta huomautelleesta, alkavasta flunssasta. Yhä höyryävä lippalakki singahtaa uudelleen hankeen voimakkaan pärskäyksen saattelemana, ja kaikkinainen voimantunne katoaa saman tien miehestä. Nousevasta kuumeesta
kielivä heikotus hiipii miehen kaikkiin jäseniin, eikä edes koko illan aikana koottu erilaisten patoutumien suma pysty sitä ohittamaan. Talvehtiva motoristi nostaa lakkinsa maasta kuin se olisi maailman painavin esine. Lakkia toisessa kädessään roikottaen, toisella lumikolaa perässään vetäen hän raahautuu kohti autotallin välistä pilkottavaa valojuovaa kuin haudastaan lomilla oleva ruumis. Autotallin oven toinen puolisko avautuu hetkeksi kokonaan, ja valaisee lumisen pihapiirin. Miehen oikea jalka heilahtaa, ja oven edessä maannut musta mytty lentää kaaressa autotallin seinällä olevalle hyllylle. Jo hieman sulanut mytty pudottaa hyllyyn osuessaan joitakin siellä olleita esineitä, jotka osuessaan betonilattiaan päästävät kilahtavia, niiden todennäköisestä rikkoontumisesta kieliviä ääniä. Kattovalaisimen kirkas valonheijastus osuu keskellä tallin lattiaa kimaltelevaan moottoripyörään. Pitkän talven aikana moneen kertaan vahatuista muovipinnoista valo heijastuu
monina kirkkaina pisteinä, kadoten saman tien yön pimeyteen sekä oven kohtalaisen kovaääniseen sulkeutumiseen. Syvä hiljaisuus laskeutuu pihapiiriin. Tuon hiljaisuuden rikkoo vain oven takaa kuuluva raivoisa aivastus, joka saa seinän nojalle nostetun, lumilapion kaatumaan. Se kaatuu eteenpäin kuin hidastetussa filmissä, suoraan mitätahansakestävälle,
muoviselle kahvalleen. Harmaat muovinkappaleet sinkoilevat ympäri pihaa, piirtäen heikkoja viivoja juurisataneen lumen pintaan. Sen teipillä korjattu varsi osoittaa kuin syyttävä sormi kohti orapihlajien muodostamaa porttia, jonka takana oranssi, välkähtelevä valoa alkaa hiljalleen voimistua.
Korkean, lumen peittämän mustan kuusikon halkaisee kaksi kellertävää huojuen lähestyvää valopistettä. Dieselin kurnuttava ääni paljastaa tulijan traktoriksi, jonka teräksinen lumikauha kolisee löysiksi kuluneissa kiinnitystapeissaan. Auramies on tulossa kotiin. Traktori pysähtyy nytkähtäen pienen, hirsirakenteisen talon eteen. Sen valot sammuvat hitaasti hiipuen, ja hirsinen tumma rakennus sulautuu uudelleen pimeään. Auramies hapuilee ryppyisen muovikassin istuimen takaa kouraansa, ja kompuroi ulos ahtaasta hytistä. Peltinen läimäys kertoo traktorin oven sulkeutumisesta, ja
mies nojautuu suureen takarenkaaseen oikaistakseen istumisesta särkevää selkäänsä. Hän on jättänyt traktorin käymään, Kunnan keskuskorjaamolla vietetyt lyhyet huoltohetket ovat vammauttaneet myös lohkolämmittimen
toiminnan lopullisesti. Aamuyön tunteina mitä suurimmalla todennäköisyydellä alkava lumentulo tietää aikaista herätystä, eikä auramiehen valmet ole järin innostunut kylmistä herätyksistä. Niin kuin ei auramieskään. Sitäpaitsi moottorin öinen leppoisa naksutus kuuluu hänen makuuhuoneeseensa
juuri sopivasti vaimentuneena, ja sekoittuu kumman hypnoottisesti hänen venäläisen herätyskellonsa äänekkääseen tikitykseen. Niiden yhteinen epärytminen ääni vaivuttaa auramiehen mukavasti uneen, jota tosin silloin tällöin, häiritsevät moneen kertaan luetun ikivanhan miestenlehden haalistuneet kuvat.
Auramiehen silmät alkavat pikku hiljaa tottua kaikkialla vallitsevaan hämäryyteen, ja hän suunnistaa askeleensa kohti talonsa mustaa sihluettia. Matkalla hän vilkaisee nopeasti talon vasemmalla puolella oleva ulkorakennusta, jonka ovensalvassa roikkuu pimeässäkin kiiltelevä, suuri
kromipintainen lukko. Mies sulkee ulko- oven takanaan, nousee muutamat narisevat puuportaat, ja työntää keittiöön johtavan oven auki. Pienen keittiön kattovalaisin syttyy, ja mies kävelee saappaitaan riisumatta tiskipöydän luo. Hän nostaa
huomattavasti keventyneen eväspussinsa pienen keittiön tiskipöydälle, ja huuhtelee tyhjentyneen airaminsa vesihanan alla aamua varten. Vastentahtoisesti illalla mukaan otettu terveysjugurtti löytää itsensä taas jääkaapista, ja jää tyynesti, kansi hieman pullistuneena odottamaan uutta
aamua. Hän taittelee tunnontarkasti laskoksille nuhraantuneen sokoksen muovikassin, ja työntää sen tiskipöydän ja kaapiston väliseen rakoon. Tiskipöydän vieressä olevan komeron ovi aukenee, ja hapuileva käsi löytää alahyllyltä hakemansa. Pulleavatsainen konjakkipullo kolahtaa ontosti osuessaan punaruutuisen kerniliinan peittämään pöytään. Sen vierelle ilmestyy harmaaksi naarmuuntunut juomalasi, joka täyttyy klunkuttavan äänen saattelemana piripintaansa saakka.
Auramies istahtaa raskaasti pöydän päässä olevalle, moneen kertaan paksulla öljymaalilla maalattuun tuoliin. Nopea kulaus lasista tyhjentää sen melkein kokonaan, ja tyytyväisen ähkäyksen saattelemana hän nojautuu taaksepäin tuolissaan. Hän sulkee silmänsä, ja odottaa konjakin tuoman raukean lämmön leviävän puutuneisiin jäseniinsä. Toinen kulaus tyhjentää lasin viimeistä tippaa myöten, ja keittiön nurkassa hehkuvan porinmatin säteilemä pehmeä lämpö, alkaa konjakin vaikutuksen auttamana tunkeutua miehen paksun takin läpi.
Mies avaa silmänsä, ja hänen katseensa osuu edellisvuoden tyttökalenterin vieressä, seinällä roikkuvaan avainnippuun. Nipussa on kymmeniä erilaisia avaimia, mutta yksi niistä hohtaa vielä uutuuttaan. Hän huokaisee, vääntäytyy vaivalloisen tuntuisesti ylös istuimeltaan, ja kaappaa avainnipun suureen kouraansa. Tuijottaa hetken avainippua kourassaan kuin tietämättä mitä niille pitäisi tehdä, mutta lähtee kuitenkin astelemaan huoneen poikki kohti eteiseen johtavaa ovea.
Ulkona mies ohittaa traktorinsa, jonka lämmin moottori nakuttaa tasaista rytmiään hiljalleen alkavan lumisateen sekaan. Ulkorakennuksen luona miehen paksut sormet kaivavat nipusta esiin kiiltävimmän, ja avaa oven poikki kulkevan, paksun salparaudan lukon. Oven eteen on kertynyt korkea lumikinos, ja miehen on vedettävä kaksin käsin sitä
auki. Viimein ovi raottuu sen verran, että mies mahtuu pujottautumaan sisään. Korkealla rakennuksen katossa oleva yksinäinen lamppu syttyy, ja sen kelmeä valo leviää hieman vastahakoisen tuntuisesti rakennuksen hämäriin sokkeloihin.
Kymmenien vuosien aikana kertyneet, sekalaiset romukasat olivat valloittaneet rakennuksen joka kolkan. Mies ei kuitenkaan ollut kiinnostunut muista esineistä, kuin aivan takimmaisessa nurkassa olevista, paksujen risaisten täkkien peittämistä suurehkoista mytyistä. Ja suuntaakin yksintein määrätietoisin askelin juuri tuohon nurkkaukseen.
Noita myttyjä oli itseasiassa tasan kaksi, ja ne olivat melkein toisissaan kiinni.
Mustien paksujen karvojen peittämä käsi käväisi tottunein liikkein flanellipaidan rintaskulla, ja pahoin rypistyneen tupakka-askin sisällön viimeinen tuote löysi vaivatta paikkansa auramiehen hienoiseen hymyntapaiseen kääntyneestä suupielestä. Tupakansytytinkin löytyi pienen taputtelun jälkeen housujen vasemmasta etutaskusta, mutta tällä kertaa käsi ei suostunutkaan kaivamaan sitä esille niinkuin yleensä. Vaikka selvästi astittava talvinen tuiskutuuli kylmine sormineen kähmi sumeilematta auramiehen hikistä paidankaulusta, hän saattoi silti aistia tuon niin tutun kovin tuoksun jostain noiden paksujen peitteiden uumenista. Sitä se oli, sitä itseään. Se oli bensiiniä johon oli sekoittunut osa palaneen öljyn läpitunkeva hajua. Eihän sitä sentään kannattanut riskeerata yhden tupakan takia, ei siltikään vaikka kuinka tekisi mieli ja miten tuuli vinkuisi harvan laudoituksen välistä, ei siltikään mietti auramies mielessään.
Savuke kiersi yhä hermostuneesti miehen suupielestä toiseen,
kun hän viimein malttoi tarttua risaisen täkin kulmaan kiinni. Noiden peitteiden alta paljastui kaksi moottoripyörää. Niiden maalipinnat kiiltelivät ohuen pölykerroksen alta tässä heikossa valaistuksessa kilpaa, vaikka toinen niistä oli melkoisen uusi, ja toinen viisikymmenlukulainen Jawa. Uudehkon isokokoisen matkabemarin mittarissa oli vain vajaa kolmetuhatta kilometriä, ja se tuoksui jopa tässä kylmässäkin varastossaan uudelta. Jawan moottorin alle oli kerääntynyt pieni öljyläikkä, jonka laudoista tehty, rutikuiva lautalattia oli ahnaasti imenyt sisäänsä. Muuten tuota ohutta pölykerrosta lukuun ottamatta, kummatkin pyörät olivat moitteettoman puhtaita, aina renkaiden uria myöten.
Ensin auramies istahti vanhan tapansa mukaan Jawansa satulalle, ja istuikin siinä pitkän ajan painellen kytkintä
ja jarrukahvaa vuorotellen.
Viimein hän nousi pyörän selästä, ja takamuksiaan pyyhkäisten istui bemarin leveälle satulalle. Hän käänsi virta-avainta, ja monet eriväriset merkkivalot syttyivät sen mittaritauluun. Muutaman kierroksen pyörähdettyään sen boxerimoottori hyrähti käyntiin. Moottorin aiheuttama kevyt värinä
jalkatapeissa ja kahvoissa sai leveän hymyn nousemaan auramiehen yleensä muuten niin totisille kasvoille. Kaiuttimista kuului hiljainen napsahdus, kun hän kytki bemun nelipistestereot päälle. Kahvanlämmittimet ollivat jääneet päälle siitä viimeisestä syksyisestä reissusta, ja niiden odottamaton lämpeneminen tuntui uskomattoman miellyttävältä auramiehen jo hieman kohmenneisiin sormiin.
Keskiöinen, sankka lumipyry kietoi talvisen maiseman sisäänsä. Melkein vaakasuoraan tuiskuava lumi kiisi yli elottoman peltoaukion, iski pienen talon vieressä olevan korkean ulkovaraston kimppuun. Se löysi raolleen jääneen oven, mutta ei saanut sitä revittyä saranoiltaan, koska oli menettänyt osan voimastaan kiertäessään päärakennusta. Muutamat
lumihiutaleet onnistuivat kuitenkin pujahtamaan heikosti valaistun rakennuksen harvahkon seinälaudoituksen välistä sisään. Ne putoilivat mikä minnekin, jääden odottamaan enemmin tai myöhemmin tapahtuvaa muodonmuutostaan. Eräs niistä putosi suoraan kuuman moottoripyörän pakoputken päälle, ja katosi kiukkuisesti sihahtaen samantien. Ennen haihtumistaan se ehti kuitenkin nähdä tuon jotenkin niin tutunoloisen olennon, jonka se uskoi tunnistavansa jo monien talvien takaa. Se tunnisti auramiehen, jonka traktorin kauhassa se oli muutaman kerran tahtomattaankin matkustanut milloin mistäkin ja milloin minnekin.
Vivaldin neljä vuodenaikaa kaikuivat moottoripyörän kaiuttimista varaston lautaseinien heijastamina, ja tuon kauniin musiikin sävelet kaikuivat kuin jossain isommassakin kirkossa soitettu kuolinmessu.
Ja jos joku, kuka tahansa kenties vaikkapa meistä olisi ymmärtänyt katsoa sillä hetkellä juuri siihen oikeaan kohtaan, olisi hän saattanut nähdä, että moottoripyörän kuuman pakoputken kromiseen pintaan sulaneesta lumihiutaleesta jäi semmoinen oudon vaalea rengas. Sellainen kuiva vaalea pyörylä, aivan kuin siinä olisi ollut hiven suolaa......
Mutta auramies ei moista pientä yksityiskohtaa huomannut, sillä hän matkusti yhä moottoripyörällään jossakin kovin kaukana tästä hetkestä. Siellä sitä tiet olivat niin mukavasti mutkaisia, eikä niillä poluilla ollut juuri mitään muuta liikennettä ollenkaan. Kunhan nyt jokunen satunnainen motoristi silloin tällöin, tuttu tahi tuntematon tuli kenties vastaan kytkinlapa pystyssä.
Ja sellainen lämmin kesäilma väreili noiden auramiehen maanteiden yllä, juuri sellainen kuuma pienhajuinen paahde, sellainen joka aina nousee takaisin kohti pilvettömällä taivaalla loistavaa keskipäivän aurinkoa.
[color=#0000FF]Sankan lumisateen himmentämän katuvalon kellertävä, rikki kivitetyn suojalasin leikkaama ohut valoviiru yrittää turhautuneena tunkeutua pimeään talvi iltaan. Valojuovan keltainen sormi yltää hädin tuskin korttelin puoliväliin, jonka toisessa päässä sen virkaveli tuijottaa sokeana ja totaalisen apaattisena kohti ainokaista, lumikinokseen katoavaa, lahosuojattua jalkaansa Sen kuhmurainen alumiininen suojus heilahtelee tuiskutuulessa puolelta toiselle äännellen hiljaa kuin kaukainen kirkonkello.
Korttelin keskellä, orapihlaja aidan talvisten luurankojen muodostaman portin välisestä aukosta ilmestyi tasaisin väliajoin esiin tumma hahmo. Tämä hahmo liikkui hämärässä kuuluvasti ähkien, ja tarpoi edestakaisin loppumattoman tuntuisen lumituiskun keskellä. Edellään tuo tumma hahmo
työntää lumikolaa, jonka keräämän saaliin hän kävi tyhjentämässä portin molemmin puolin oleviin ojiin. Pyryn piiskaama nuoskalumi on painavaa tavaraa, ja hahmon jaloissa olevat kumisaappaat eivät millään tahdo saada pitävää otetta liukkaasta hangesta.
Nykivin liikkein hän kampeaa taas yhden täyden kolallisen ojaan, joka onkin täyttynyt jo melkein koko pituudeltaan yhä korkeammaksi nousevaksi keoksi. Kun molemmat saappaanvarret ovat pariin kertaan uponneet äkisti alta
pettävän lumenpinnan alle, ja keränneet ne täyteen märkää lunta, hahmo katoaa taas portista pihan puolelle uuden lastin hakuun.
Peltinen lumikola töksähtää kinoksen piilossa olleeseen esineeseen, ja hahmo taipuu kaksinkerroin kolan ylle kahvan osuessa sopivasti hänen palleaansa.
Hahmon päätä verhonnut, lumen koristelema lippalakki lennähtää äkisti tyhjenneeseen lumikolaan. Korisevan puhalluksen saattelemana ...itttuuuuh jää hetkeksi roikkumaan ilmaan huuruisena pilvenä. Liioitellun rivakoin askelin miespuoliseksi paljastunut lumenluoja kiertää kolan, ja painaa nyt jo lumella molemmin puolin verhoillun lakkinsa nykivin, tiukoin liikkein takaisin päähänsä. Maahan tiukasti kiinni jäätynyt este, johon kola on osunut, paljastuu mytyksi nahkaisia hansikkaita. Eikä kyseinen mytty ole mitkä tahansa hanskat. Mytty sattuu olemaan kyseisen miehen mitä henkilökohtaisimmat, parhaimmat, ja sikapaljon maksaneet ajohansikkaat. Tämän löydöksen aiheuttamasta, kauas ulospäinkin näkyvästä tunnekuohusta hänen mielessään, voimmekin melkoisella varmuudella päätellä miehen
talvehtivaksi motoristiksi.
Talvehtiva motoristi tuijottaa jääsohjon peittämää hansikasparia lasittunein silmin, eikä selvästikään halua uskoa näkemäänsä todeksi. Talvehtivan motoristin perheeseen kuuluva, orastava motoristin alku oli katsellut niitä jo pitkään sillä silmällä. Kyseisen pikkumiehen mielenkiinto kyseisiä hansikkaita kohtaan perustui väittämään, että väkevän sankarillisia tekoja suorittavat prätkähiiret kuulemma käyttivät seikkailuissaan hyvin samantyyppisiä hanskoja. Tuon niin tärkeän perhesovun säilymisen kannalta talvehtivan motoristin ruokakunnassa, oli erittäin hyvä, että kyseinen
hansikkaiden omavaltaisen lainauksen suorittanut nuorimies oli jo unen helmoissa.
Äkillinen muistikuva tänä iltana urheiluruudussa esitettävästä
kolmenkymmenen sekunnin mittaisesta, jossain päin maailmaa ajetusta superbike osakilpailusta iskostui miehen jo hieman sekaisen mielenmyllerryksen syövereihin. Suuren, verhot avoinna olevan olohuoneen ikkuna kertoi karua kieltään. Kyseinen mammuttimainen spektaakkeli oli juuri menossa. Television välkähtelevä kuvajainen heijastui miehen verkkokalvoille juuri sopivan epäselvänä. Hetken aikaa hän helli ajatusta rynnätä sisälle lumisista vaatteistaan huolimatta, mutta kuuluttajan suuren pärstän ilmestyminen ruutuun lopetti moiset haihattelut alkuunsa. Jäätynyt hansikasmytty lensi kaaressa kohti autotallin ovea, eikä niiden aiheuttama
kolahdus ollut ehtinyt vielä kunnolla vaimentua, kun mies oli jo kumartunut kaivamaan yhä sankkenevan lumipyryn peittämää lumikolan kahvaa jostain kinoksien uumenista. Lumikola oli nimittäin omituisesti saanut hetkeksi siivet tuossa äkkipysäyksessään, ja se löytyikin yllättävän kaukaa
lentoonlähtöpaikastaan. Ilmalennon aikana kolan jo ennestään
apukoulumaisista hitsaussaumoista toinen oli revennyt lopullisesti.
Ja talvehtiva motoristi jatkoi tuota varsin mielenkiintoista iltapuhdettaan, vasemman silmänsä huomattavasta nykimisestä huolimatta. Varsinkin kun äskeisen löydöksen tiimoilla kulunut hetki oli antanut taas lumisateelle
pienen etumatkan, ja peittänyt jo pihan kertaalleen auki kaivetut kulkureitit lähes umpeen. Mies rypisti jo ennestään mustaksi suoraksi viivaksi muuttuneet kulmakarvansa vielä tiukemmin yhteen. Ja kas ihme, kun hän keskittyi työhönsä aivan kaikella tarmollaan, viallinenkin kola oli edelleenkin tehokkaampi työväline esimerkiksi verrattuna lasten lumilapioon. Eikä lumimäärä pihassa ei juurikaan päässyt lisääntymään, kun ei pitänyt liian pitkiä huilitaukoja. Ei ainakaan sanottavan paljon. Kellon lähestyessä puoltayötä, lumisade viimein taukosi.
Mies ähelsi viimeisen puolikolallisen portin pieleen kertyneen lumivuoren kupeeseen. Litimärästä lippalakista nousi tasainen höyryvana kohti yötaivaalla mustanharmaina roikkuvia lumipilviä. Uupunut, talvehtiva motoristi nojautui selkä kivusta säteillen lumikolan huojuvaan kahvaan, kuin rampa kainalosauvaan. Hän nosti hieman harittavan katseensa kohti pimeyteen katoavaa hikihuuruvanaa. Ja kirosi mielessään. Huomenna viimeistään tuokin kostea huuru muuttuisi pilvissä kevyesti suolaiselle maistuviksi lumikiteiksi. Ja sataisi takaisin hänen pihalleen. Muutamien muiden vähemmän suolapitoisten lumikiteiden kanssa. Miehen puuskuttava hengitys alkoi hiljalleen tasaantua, ja läheisellä tiellä kulkeneen auton loittoneva ääni alkoi vaatia hänen, lähes tyhjän mielensä palaamista takaisin nykyhetkeen.
Auton ääni oli muistuttanut häntä vielä jostain, jostain joka liittyi aina väjäämättä tämänkaltaisiin iltoihin.
Ja mies muisti .......jumalauta.........auramies !! Hiestä märät kulmakarvat kuroutuivat uudelleen tiukasti yhteen, ja epäselvinä väikkyneet kuvat alkoivat saada ymmärrettäviä muotoja. Miehen tiukoille solmuille kääntynyt mieli aloittaa jo aiemmin muutamia kertoja mielikuvituksensa kehittämän, ja
ohjaaman filmin hitaan kelaamisen. Kertojan närkästynyt ääni, joka suuresti muistuttaa hänen omaansa, alkaa kaikua hänen päänsä sisällä.
"Sitten kun sataa sitä lunta, auramies saatana vaanii jossain kulman takana odottaen oikeaa hetkeä. Heti kun saat kartanon pihan kalvettua puhtaaks rännästä, ja sammutat ulkovalon, ukko perkele pudottaa Valmetin kolan maahan
ja kuntalaisia halveksuen kerää kaikkien portin reiän kohdalle talon korkuisen lumivallin. Ei tahdo tyhmä duunari ymmärtää mistä se kaiken sen lumen kaapii, teidenhoitoon erikoistunut osasto lienee ostanut sitä ehkäpä Harjavallan seudulta, on niin tumman väristäkin. Aamunraikkaana ja valmiiksi myöhästyneenä töihin lähtiessä et kerkee sitä kasaa tasaseks taputteleen, ja kun ilmat on mitä on, kunnan virkamiehien tilaama kello neljäntoista pikapakkanen sementoi vallin timantinkovaksi. Sitä sitten koko pitkän illan kilkuttelet autolla yli ajettavaksi, sillä halpahallista ostetulla puoleen
väliin haljenneella ikitakuu muovilapiolla. Ja eikös aamulla taas ole suojakeli, joka puolen päivän aikaan alkaa pudotteleen pefletin kokosia lumikokkareita yläkerrasta kohti vetistä tienoota. Tunnissa on satanu koko viime kesän panttaaman vesimäärän, joka lumeksi muunnettuna tarkoittaa melko
paljon. Hikinen, vapisevin jaloin sisälle taloonsa raahautuva ainaisen lumensiirron masentama talollinen vetää oven kiinni perässään. Hän näkee sielunsa kostunein silmin, miten aurakuski heittää taas kolhiintuneen mustasta kahvista täysinäisen airaminsa valmetin penkin taa, ja käynnistää voimakkaasti savuttavan traktorinsa. Auramies hymähtää
ylimielisesti, ja katsahtaa ainaisesta kuntalaisten vaanimisesta kavennein silmin likaiseen tuulilasiin imukupilla kiinnitettyyn ylityövihkoonsa, joka on täynnään kaikille kirjoitutaitoisille lähes tuntemattomia merkintöjä. Likaisen näppylähanskan verhoama käsi piirtää narusta roikkuvalla lyijykynänpätkällä vaivalloisesti uudet koukerot edellisten jatkeeksi, jalan
tahdottomasti vatkatessa kaasupoljinta edestakaisin. Traktorin kattoon kohtuuttoman suurin peltiruuvein kiinnitetty ikivanha kasettisoitin on pudottanut aikoja sitten kaikki nappulansa dieselmoottorin tärinästä, eikä Matin ja Tepon parhaita saa koskaan vaikenemaan. Kasetti on peruuttamattomasti jumiutunut koneen uumeniin. Edestakaisin huojuva ja välillä täysin tunnistamaton ääni kiertää hyttiä vaimentuen ainoastaan tupakantumppien peittämään kumimattoon, johon miehen kalossien mukanaan
tuoma sohjo somasti sekoittuu. Täysin rytmitajuton auramies sotkee musiikin lumoamana tuota väkevänhajuista velliä yhtäaikaa molemmilla jaloillaan, ja ruskeankeltainen massa roiskahtelee ovien alaosassa oleville laseille, kuin
viattoman veri alennuksella myytävissä kauhufilmeissä. Hytin lattialta nouseva väkevä huuru sekoittuu dieselin pakokaasuihin, jotka vastustamattomasti tunkevat sisään jokaisesta raosta ja reiästä, joita ruostunut hytti tarjoaa ylenpalttisesti. Suurimpiin reikiin mies on tunkenut
voipaperipalloja, joita monien vuosien kunniakas uurastus auramiehenä on eväsleipien ympäriltä tuottanut, mutta tukkimattomien reikien lukumäärä on matemaattisesti katsoen ylivoimainen. Tuo lähes kosketeltava paksu aromi imeytyy lämmityslaitteeseen, jonka raitisilma aukon sinne sullottu kuntalaisten valituskirje pitkine nimilistoineen tukkii. Se sekoittuu vuotavan lämmityslaitteen kennosta höyryävään pakkasnesteeseen, ja työntyy kohisten takaisin hyttiin. Auramies imee ahnaasti tätä tuttua eliksiiriä pitkinä sojottavien nenäkarvojensa läpi, josta se imeytyy hänen muutenkin yksinkertaisen mielensä jatkeeksi. Syvällä muodottoman pään sisällä viiruiksi kaventuneet silmät palavat tuuheiden kulmakarvojen alla kuin tulessa, ja mies sylkäisee suupielestään loppuun imeskellyn tupakantumpin kohti hytin lattiaa. Viimeistenkin pihavalaisimien sammuttua ympäristössä hän on viimeinkin valmis. Tyhjäkäyntiä naksutellut valmet herää eloon, oranssinen välkähtelevä valo alkaa kiertää vimmaisesti latausjännitteen nousun myötä, kun auramiehen risainen kalossi makaa koko painollaan ruosteisen kaasupolkimen päällä. Paukahtaen kytkinpoljin kimmahtaa toisen kalossin alta esiin, ja lumiketjujen helähdys saattaa traktorin esiin kioskin takaisesta piilopaikastaan kuin ammuttuna. Ilmassa poukkoilevat eturenkaat kääntyvät määrätietoisesti kohti tienhaaraa, jonka varrella talvehtiva motoristi käy epätoivoista taisteluaan talvisia luonnonvoimia vastaan".
Voimakas väristys käy läpi talvehtivan motoristin, ja herättää hänet huomaamaan märän takinselkämyksen läpi hiipineen kylmyyden. Kutiava tunne toisessa sieraimessa, ja karheus kurkun perällä muistuttaa jo päivemmällä itsensä olemassaolosta huomautelleesta, alkavasta flunssasta. Yhä höyryävä lippalakki singahtaa uudelleen hankeen voimakkaan pärskäyksen saattelemana, ja kaikkinainen voimantunne katoaa saman tien miehestä. Nousevasta kuumeesta
kielivä heikotus hiipii miehen kaikkiin jäseniin, eikä edes koko illan aikana koottu erilaisten patoutumien suma pysty sitä ohittamaan. Talvehtiva motoristi nostaa lakkinsa maasta kuin se olisi maailman painavin esine. Lakkia toisessa kädessään roikottaen, toisella lumikolaa perässään vetäen hän raahautuu kohti autotallin välistä pilkottavaa valojuovaa kuin haudastaan lomilla oleva ruumis. Autotallin oven toinen puolisko avautuu hetkeksi kokonaan, ja valaisee lumisen pihapiirin. Miehen oikea jalka heilahtaa, ja oven edessä maannut musta mytty lentää kaaressa autotallin seinällä olevalle hyllylle. Jo hieman sulanut mytty pudottaa hyllyyn osuessaan joitakin siellä olleita esineitä, jotka osuessaan betonilattiaan päästävät kilahtavia, niiden todennäköisestä rikkoontumisesta kieliviä ääniä. Kattovalaisimen kirkas valonheijastus osuu keskellä tallin lattiaa kimaltelevaan moottoripyörään. Pitkän talven aikana moneen kertaan vahatuista muovipinnoista valo heijastuu
monina kirkkaina pisteinä, kadoten saman tien yön pimeyteen sekä oven kohtalaisen kovaääniseen sulkeutumiseen. Syvä hiljaisuus laskeutuu pihapiiriin. Tuon hiljaisuuden rikkoo vain oven takaa kuuluva raivoisa aivastus, joka saa seinän nojalle nostetun, lumilapion kaatumaan. Se kaatuu eteenpäin kuin hidastetussa filmissä, suoraan mitätahansakestävälle,
muoviselle kahvalleen. Harmaat muovinkappaleet sinkoilevat ympäri pihaa, piirtäen heikkoja viivoja juurisataneen lumen pintaan. Sen teipillä korjattu varsi osoittaa kuin syyttävä sormi kohti orapihlajien muodostamaa porttia, jonka takana oranssi, välkähtelevä valoa alkaa hiljalleen voimistua.
Korkean, lumen peittämän mustan kuusikon halkaisee kaksi kellertävää huojuen lähestyvää valopistettä. Dieselin kurnuttava ääni paljastaa tulijan traktoriksi, jonka teräksinen lumikauha kolisee löysiksi kuluneissa kiinnitystapeissaan. Auramies on tulossa kotiin. Traktori pysähtyy nytkähtäen pienen, hirsirakenteisen talon eteen. Sen valot sammuvat hitaasti hiipuen, ja hirsinen tumma rakennus sulautuu uudelleen pimeään. Auramies hapuilee ryppyisen muovikassin istuimen takaa kouraansa, ja kompuroi ulos ahtaasta hytistä. Peltinen läimäys kertoo traktorin oven sulkeutumisesta, ja
mies nojautuu suureen takarenkaaseen oikaistakseen istumisesta särkevää selkäänsä. Hän on jättänyt traktorin käymään, Kunnan keskuskorjaamolla vietetyt lyhyet huoltohetket ovat vammauttaneet myös lohkolämmittimen
toiminnan lopullisesti. Aamuyön tunteina mitä suurimmalla todennäköisyydellä alkava lumentulo tietää aikaista herätystä, eikä auramiehen valmet ole järin innostunut kylmistä herätyksistä. Niin kuin ei auramieskään. Sitäpaitsi moottorin öinen leppoisa naksutus kuuluu hänen makuuhuoneeseensa
juuri sopivasti vaimentuneena, ja sekoittuu kumman hypnoottisesti hänen venäläisen herätyskellonsa äänekkääseen tikitykseen. Niiden yhteinen epärytminen ääni vaivuttaa auramiehen mukavasti uneen, jota tosin silloin tällöin, häiritsevät moneen kertaan luetun ikivanhan miestenlehden haalistuneet kuvat.
Auramiehen silmät alkavat pikku hiljaa tottua kaikkialla vallitsevaan hämäryyteen, ja hän suunnistaa askeleensa kohti talonsa mustaa sihluettia. Matkalla hän vilkaisee nopeasti talon vasemmalla puolella oleva ulkorakennusta, jonka ovensalvassa roikkuu pimeässäkin kiiltelevä, suuri
kromipintainen lukko. Mies sulkee ulko- oven takanaan, nousee muutamat narisevat puuportaat, ja työntää keittiöön johtavan oven auki. Pienen keittiön kattovalaisin syttyy, ja mies kävelee saappaitaan riisumatta tiskipöydän luo. Hän nostaa
huomattavasti keventyneen eväspussinsa pienen keittiön tiskipöydälle, ja huuhtelee tyhjentyneen airaminsa vesihanan alla aamua varten. Vastentahtoisesti illalla mukaan otettu terveysjugurtti löytää itsensä taas jääkaapista, ja jää tyynesti, kansi hieman pullistuneena odottamaan uutta
aamua. Hän taittelee tunnontarkasti laskoksille nuhraantuneen sokoksen muovikassin, ja työntää sen tiskipöydän ja kaapiston väliseen rakoon. Tiskipöydän vieressä olevan komeron ovi aukenee, ja hapuileva käsi löytää alahyllyltä hakemansa. Pulleavatsainen konjakkipullo kolahtaa ontosti osuessaan punaruutuisen kerniliinan peittämään pöytään. Sen vierelle ilmestyy harmaaksi naarmuuntunut juomalasi, joka täyttyy klunkuttavan äänen saattelemana piripintaansa saakka.
Auramies istahtaa raskaasti pöydän päässä olevalle, moneen kertaan paksulla öljymaalilla maalattuun tuoliin. Nopea kulaus lasista tyhjentää sen melkein kokonaan, ja tyytyväisen ähkäyksen saattelemana hän nojautuu taaksepäin tuolissaan. Hän sulkee silmänsä, ja odottaa konjakin tuoman raukean lämmön leviävän puutuneisiin jäseniinsä. Toinen kulaus tyhjentää lasin viimeistä tippaa myöten, ja keittiön nurkassa hehkuvan porinmatin säteilemä pehmeä lämpö, alkaa konjakin vaikutuksen auttamana tunkeutua miehen paksun takin läpi.
Mies avaa silmänsä, ja hänen katseensa osuu edellisvuoden tyttökalenterin vieressä, seinällä roikkuvaan avainnippuun. Nipussa on kymmeniä erilaisia avaimia, mutta yksi niistä hohtaa vielä uutuuttaan. Hän huokaisee, vääntäytyy vaivalloisen tuntuisesti ylös istuimeltaan, ja kaappaa avainnipun suureen kouraansa. Tuijottaa hetken avainippua kourassaan kuin tietämättä mitä niille pitäisi tehdä, mutta lähtee kuitenkin astelemaan huoneen poikki kohti eteiseen johtavaa ovea.
Ulkona mies ohittaa traktorinsa, jonka lämmin moottori nakuttaa tasaista rytmiään hiljalleen alkavan lumisateen sekaan. Ulkorakennuksen luona miehen paksut sormet kaivavat nipusta esiin kiiltävimmän, ja avaa oven poikki kulkevan, paksun salparaudan lukon. Oven eteen on kertynyt korkea lumikinos, ja miehen on vedettävä kaksin käsin sitä
auki. Viimein ovi raottuu sen verran, että mies mahtuu pujottautumaan sisään. Korkealla rakennuksen katossa oleva yksinäinen lamppu syttyy, ja sen kelmeä valo leviää hieman vastahakoisen tuntuisesti rakennuksen hämäriin sokkeloihin.
Kymmenien vuosien aikana kertyneet, sekalaiset romukasat olivat valloittaneet rakennuksen joka kolkan. Mies ei kuitenkaan ollut kiinnostunut muista esineistä, kuin aivan takimmaisessa nurkassa olevista, paksujen risaisten täkkien peittämistä suurehkoista mytyistä. Ja suuntaakin yksintein määrätietoisin askelin juuri tuohon nurkkaukseen.
Noita myttyjä oli itseasiassa tasan kaksi, ja ne olivat melkein toisissaan kiinni.
Mustien paksujen karvojen peittämä käsi käväisi tottunein liikkein flanellipaidan rintaskulla, ja pahoin rypistyneen tupakka-askin sisällön viimeinen tuote löysi vaivatta paikkansa auramiehen hienoiseen hymyntapaiseen kääntyneestä suupielestä. Tupakansytytinkin löytyi pienen taputtelun jälkeen housujen vasemmasta etutaskusta, mutta tällä kertaa käsi ei suostunutkaan kaivamaan sitä esille niinkuin yleensä. Vaikka selvästi astittava talvinen tuiskutuuli kylmine sormineen kähmi sumeilematta auramiehen hikistä paidankaulusta, hän saattoi silti aistia tuon niin tutun kovin tuoksun jostain noiden paksujen peitteiden uumenista. Sitä se oli, sitä itseään. Se oli bensiiniä johon oli sekoittunut osa palaneen öljyn läpitunkeva hajua. Eihän sitä sentään kannattanut riskeerata yhden tupakan takia, ei siltikään vaikka kuinka tekisi mieli ja miten tuuli vinkuisi harvan laudoituksen välistä, ei siltikään mietti auramies mielessään.
Savuke kiersi yhä hermostuneesti miehen suupielestä toiseen,
kun hän viimein malttoi tarttua risaisen täkin kulmaan kiinni. Noiden peitteiden alta paljastui kaksi moottoripyörää. Niiden maalipinnat kiiltelivät ohuen pölykerroksen alta tässä heikossa valaistuksessa kilpaa, vaikka toinen niistä oli melkoisen uusi, ja toinen viisikymmenlukulainen Jawa. Uudehkon isokokoisen matkabemarin mittarissa oli vain vajaa kolmetuhatta kilometriä, ja se tuoksui jopa tässä kylmässäkin varastossaan uudelta. Jawan moottorin alle oli kerääntynyt pieni öljyläikkä, jonka laudoista tehty, rutikuiva lautalattia oli ahnaasti imenyt sisäänsä. Muuten tuota ohutta pölykerrosta lukuun ottamatta, kummatkin pyörät olivat moitteettoman puhtaita, aina renkaiden uria myöten.
Ensin auramies istahti vanhan tapansa mukaan Jawansa satulalle, ja istuikin siinä pitkän ajan painellen kytkintä
ja jarrukahvaa vuorotellen.
Viimein hän nousi pyörän selästä, ja takamuksiaan pyyhkäisten istui bemarin leveälle satulalle. Hän käänsi virta-avainta, ja monet eriväriset merkkivalot syttyivät sen mittaritauluun. Muutaman kierroksen pyörähdettyään sen boxerimoottori hyrähti käyntiin. Moottorin aiheuttama kevyt värinä
jalkatapeissa ja kahvoissa sai leveän hymyn nousemaan auramiehen yleensä muuten niin totisille kasvoille. Kaiuttimista kuului hiljainen napsahdus, kun hän kytki bemun nelipistestereot päälle. Kahvanlämmittimet ollivat jääneet päälle siitä viimeisestä syksyisestä reissusta, ja niiden odottamaton lämpeneminen tuntui uskomattoman miellyttävältä auramiehen jo hieman kohmenneisiin sormiin.
Keskiöinen, sankka lumipyry kietoi talvisen maiseman sisäänsä. Melkein vaakasuoraan tuiskuava lumi kiisi yli elottoman peltoaukion, iski pienen talon vieressä olevan korkean ulkovaraston kimppuun. Se löysi raolleen jääneen oven, mutta ei saanut sitä revittyä saranoiltaan, koska oli menettänyt osan voimastaan kiertäessään päärakennusta. Muutamat
lumihiutaleet onnistuivat kuitenkin pujahtamaan heikosti valaistun rakennuksen harvahkon seinälaudoituksen välistä sisään. Ne putoilivat mikä minnekin, jääden odottamaan enemmin tai myöhemmin tapahtuvaa muodonmuutostaan. Eräs niistä putosi suoraan kuuman moottoripyörän pakoputken päälle, ja katosi kiukkuisesti sihahtaen samantien. Ennen haihtumistaan se ehti kuitenkin nähdä tuon jotenkin niin tutunoloisen olennon, jonka se uskoi tunnistavansa jo monien talvien takaa. Se tunnisti auramiehen, jonka traktorin kauhassa se oli muutaman kerran tahtomattaankin matkustanut milloin mistäkin ja milloin minnekin.
Vivaldin neljä vuodenaikaa kaikuivat moottoripyörän kaiuttimista varaston lautaseinien heijastamina, ja tuon kauniin musiikin sävelet kaikuivat kuin jossain isommassakin kirkossa soitettu kuolinmessu.
Ja jos joku, kuka tahansa kenties vaikkapa meistä olisi ymmärtänyt katsoa sillä hetkellä juuri siihen oikeaan kohtaan, olisi hän saattanut nähdä, että moottoripyörän kuuman pakoputken kromiseen pintaan sulaneesta lumihiutaleesta jäi semmoinen oudon vaalea rengas. Sellainen kuiva vaalea pyörylä, aivan kuin siinä olisi ollut hiven suolaa......
Mutta auramies ei moista pientä yksityiskohtaa huomannut, sillä hän matkusti yhä moottoripyörällään jossakin kovin kaukana tästä hetkestä. Siellä sitä tiet olivat niin mukavasti mutkaisia, eikä niillä poluilla ollut juuri mitään muuta liikennettä ollenkaan. Kunhan nyt jokunen satunnainen motoristi silloin tällöin, tuttu tahi tuntematon tuli kenties vastaan kytkinlapa pystyssä.
Ja sellainen lämmin kesäilma väreili noiden auramiehen maanteiden yllä, juuri sellainen kuuma pienhajuinen paahde, sellainen joka aina nousee takaisin kohti pilvettömällä taivaalla loistavaa keskipäivän aurinkoa.[/color]